Ei haittaa

Oon alkanut viettää jonkinlaista retriittiä tässä elämässäni. En tee yhtään mitään, mitä en ihan oikeasti halua eikä kiinnosta. Aioin ottaa selvää, mitä oikeasti haluan ja mistä tykkään. Mun elämä on mennyt ihan liikaa muiden miellyttämiseen ja toisten pillin mukaan tanssimiseen. Takki on niin tyhjäksi kaluttu ja kulunut, ei oo enää mitään mitä antaa yhtään kenellekään. Se on vielä käännetty väärinpäinkin, että on ollut pintaa mitä kaluta. Noh,tämänhetkinen tulos on sitten totaalinen yksinäisyys ja ahdistus. Ei vain oo yhtään ketään, kelle voisi olla sitä mitä oikeasti on. Ei voi kertoa kellekään yhtään mitään itsestään ja elämästään.

Kesällä puhuin äitini kanssa puhelimessa. Äiti kertoo iloisesti omasta elämästään, ei tiedä yhtään mitä mulle kuuluu, ei kysy mitä mulle kuuluu monen vuoden jälkeen. Se selittää omasta kissastaan, ei kysy missä mun kissani on. On kuin mitään ei olisi tapahtunut mun elämässäni. Ehkä mun elämää ei ole olemassakaan. Ehkä sen mielestä mun elämässä ei oo voinut tapahtuakaan mitään mainitsemisen arvoista, vieläkään.

Kunpa mulla olisi edes se yksi ihminen, johon voisin yrittää luottaa. Hoetaan, ettei toinen ihminen tee onnelliseksi, pitää osata olla onnellinen yksin. Ehkä oon sitten jotenkin epäonnistunut, mutta en jaksa enää yrittää olla onnellinen yksikseni. En jaksa kieltää itseltäni ja toisilta sitä, että minäkin kaipaan toisen ihmisen, miehen, seuraa, huomiota ja kosketusta. En jaksa esittää muille, että kaikki on hyvin, kun ei oo ollut enää pitkiin aikoihin. Olla iloinen ja positiivinen, koska muutkin on. En minä oo semmoinen.

Oon yrittänyt olla, että ei haittaa. Ei haittaa, vaikka mua heitellään mt-puolella kuin märkää lapasta. Eikä sekään, että kaikki ihmissuhteet perustuu esittämiseen tai asioiden kieltämiseen. Missään ei oo tilaa sanoa mitä oikeasti ajattelee, ei tilaa olla romahtanut ja loppuunkulunut. Pitää vain yrittää ja koittaa keksiä elämälleen suunta kaikesta huolimatta. Ei tunnu missään, on hymyiltävä, koska "sullahan asiat on loppujen lopuksi hyvin". Miksi en sitten oo onnellinen, jos mulla on asiat niin hyvin?  Noita kliseitä hokee ihmiset, joilla on koti ja perhe, hyvä ja turvallinen lapsuus ollut, on töitä. Ei ne tiedä, millaista on, kun noita asioita ei oo. Ei ne tiedä millaista on, kun elämällä ei oo mitään tarkoitusta eikä sitä löydy. Vaikka kuinka yrittää olla onnellinen ja iloinen.

Pitäisi jatkuvasti "mennä jonnekin". Tuota kysytään siellä hoitajallakin joka kerta, että oonko käynyt missään. Ts. oonko paennut yksinäisyyttäni minnekään, juossut tuli hännän alla pakoon, etten tuntisi itseäni yksinäiseksi. Ihme, ettei aleta ehotella päivätoimintaakin uudestaan, että voisin sielläkin kaiken päivää hymyillä ja olla teennäisesti kiinnostunut muiden ihmisten asioista. Kantaa muiden taakkoja. En mä nää mitään muuta syytä edes olla siellä, paitsi olla hyödyllinen ja muita varten.

Ei nuo asiat korjaa yhtään mitään mun elämässäni. Ei positiivinen ajattelu eikä auringonpaiste eikä toisten ihmisten sanat ja hymyily eikä joutavista asioista puliseminen ja ajan hukkaaminen siihen. Eikä varsinkaan oma feikkihymy.