Peto on irti!?

Tuosta torstaista tulikin sitten mahottoman mukava ilta. Syötiin ja juotiin, juteltiin ja tämä Heikkinen olikin tosi mukava ja helposti lähestyttävä ihminen. Eikä siinä esityksessäkään mitään vikaa ollu, tunti kulu ihan hujauksessa. Pelkäsin ja hermoilin etukäteen aivan kauheasti koko iltaa. Pelkäsin mokaamista noiden uusien ihmisten kanssa ja että pilaan koko illan jotenkin ja sitten kaikki vihaa mua ja plaa.

 Meidän ryhmän ohjaaja totesi mulle siellä kahvittelussa, että istupa sinä tuohon, tätä näyttelijää vastapäätä. No minä tein työtä käskettyä, vaikka kyllä kävi mielessä, että piiloonhan tässä pitäs päästä oikeasti. Ei tullut kysyttyä, mikä sillä oli siinä ajatuksena...  Ajattelin kuitenkin siinä, että mitähän minä tässä ujostelen tuotakin, ihan turhaa ja typerää. Kysyin siltä yhen asian siihen esitykseen liittyen, kun jäi vähän vaivaamaan. Lopun aikaa lähinnä kuuntelin mitä se puhu muiden kanssa ja unohdin sen toisen kysymykseni kokonaan. Nyt mulla on ollu koko ajan vähän sellanen ihmeellinen olo, vähän hämmentynyt ja samalla kuitenkin sisäisesti rauhallinen. Semmoinen niin syvä sisäinen rauha ja vakaus, jota ei kukaan voi multa viedä. Olin suorastaan tempaistu niin korkealle ja kauas omalta mukavuusalueeltani, ja nyt tuntuu, etten ehkä halua palatakaan takasin ja vähän leijun. Tuntuu, kuin joku olis naksahtanu mussa sinä iltana kohilleen, en vain oikein vielä oo varma mitä se oli. Ehkä siinä oli sitä, että en ookaan huonompi kuin muut, ettei tarvitse ollakaan.  Ettei niin tarvitse ajatella ikuisesti, vaikka sen olisikin joskus oppinut. Muutenkin ollut sellainen olo, että oon päässyt jotenkin "irti".

Nyt viikonloppuna näin unen, jossa tämä kurssin ohjaaja suuttui mulle aivan kauheasti. Vissiin se pelko ja stressi hyväksytyksi tulemisesta purkaantui sitten noin.

 

 

 

 

 

 

 

 

Oon hypännyt johonkin kelkkaan nyt, tuon sanataidekurssin muodossa, joka vie mut näemmä minne tahansa.  Ehkä se oikeasti on niin, että kun oppilas on valmis, opettaja saapuu paikalle.

 

 

 

 

 

 

 

.