Myllerrystä

Kävin sillä psykiatrilla perjantaina. Siellä oli vastassa jotain ylimielistä paskaa. Ainoa anti mikä sieltä jäi, oli lisääntynyt ahdistus, huoli ja epäluottamus tulevaan.  En käsitä tuollaista "hoitamista", mikä perustuu ei mihinkään tai lähinnä siihen, ettei asiakasta kuunnella kuin korkeintaan puolella sanalla.

Alkoi kysellä, mitä mieltä olisin uudesta psykoterapiajaksosta...että hakisin Kelalta sitä. En todellakaan hae. Kiukustuin ja sanoin, että minä oon kohta jo 40, en halua käyttää koko ikääni terapioihin. Ja että en tykkää tuosta, että mua aletaan heitellä edestakaisin. En todellakaan ala ainakaan nyt sitoutumaan tuollaiseen.

 Nämä mun asiat käsitellään nyt eikä puolen vuoden päästä.

Turhautumus ja kiukku kasvoi niin suureksi siellä, että lopuksi lähin pois sanaakaan sanomatta, totesin mielessäni, että aika turhaa sanoa mitään mihinkään. Kasasin itseäni varmasti tunnin siellä pihalla, vihasin tätä paskaa yhteiskuntaa. Teki mieli rikkoa joku ikkuna tai repiä joltain naama irti. Se kuohu ei kokonaan laantunut koko viikonloppuna. Eilen sitten menin päivätoimintaan niinkuin aina, sanoin etten osallistu ryhmään, vaan taideterapioin itseäni. Sotkin paperia mahollisimman rumilla väreillä kiukkusesti ja välillä kirjoitin ylös kaikkea mitä mieleen nousi. Se teksti ei ollut kyllä yhtään kaunista eikä julkaisukelpoista.... Lopuksi piirsin vielä kuvan itestäni lapsena, siellä koulun pihalla. Totesin, että kyllä kenenkään ei tartte seistä yksin sillälailla. Tänään on sitten ollut paljon vapautuneempi olo. Mun pääni yrittää kuitenkin keksiä koko ajan asiaa, josta syyttää tai arvostella itseään, mutta ei löydy. Se yrittää vakuutella, että varmasti oon jotakin unohtanu tai töpeksiny, enhän minä nyt voi onnistua. Se olis niin tuttua ja turvallista.