Arvoton

Tuntuu taas niin voimattomalta, kädet painaa sata kiloa. Mun pitäisi ratkaista ja korjata välit vanhempiini ja sisaruksiini. Ei mulla ole sellaista taitoa eikä kykyä. Kun kaikki vain pakenee mua. Pakenee, koska alkavat riidellä eivätkä osaa puhua. Pelkäävät ihmisiä, pelkäävät mua. Pelkäävät, että sanon jotain. Miten voin ajatella, ettei se  koskisi eikä liikuttaisi mua mitenkään? Eihän mulla ole ketään muitakaan ja nuokin kohtelee kuin oisin joku paskakasa. Ettei mulla ole mitään väliä. Kun menen kotiin, tiedän mitä mulle siellä sanotaan. Oon hullu, epäonnistunut, häpeäksi. Ja sen jälkeen ihmiset taas pakenee. Töihinsä, katsomaan teeveetä, mitä vaan, ettei tarvitsi nähdä mua. Miten helvetin paljon voi sattua se, että edes äiti ei halua soittaa ja kysyä miten menee. Ei välitä, ei oo välittänyt koko sairastamisen aikana tai koskaan. Kertaakaan ei oo kysynyt, ummistaa silmänsä kaikelta. Viesti on ollut aina tuo sama, pärjää itekses.  Siltikään en nää juuri muuta vaihtoehtoa, kuin muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleni. Se tuntuisi olevan ainoa keino ratkaista tämä kestämätön tilanne. Luovunko kaikesta saavutetusta, kaikista toiveista omassa elämässäni, vaikka se ei kovin paljoa olekaan ja aloitan alusta. Oonko siellä enää tervetullut yhtään mihinkään, saanko kuulla senkin olleen väärin tai ei riittävän hyvää. Ei mun elämässäni taida mikään olla sitä koskaan. Oon itekin alkanut taas ajatella, että oon huono, hullu ja kaikki vihaa mua. Kun en jaksa enää uskotella muuta, ja tuon minä saan kuulla lopulta vielä monta kertaa. Mikään ei riitä eikä kelpaa. Pelkään, että kotiin mennessäni mut murskataan jo kynnykselle. Miten siellä ollaan, kun sisällä kihisee kiukku, pettymys, häpeä ja raivo, mutta sanallakaan et saa mainita siitä ja se olisi suurinpiirtein kaikki mitä haluaisi sanoa.

Isääni kohtaan ainoa ajatus on oikeastaan, että suu suppuun äläkä länkytä. Koko ikänsä saanu kuunnella sitä haukkumista. Ja minuun ei enää koske, minun ei oo pakko siellä olla. Kukaan ei koske tikullakaan ilman mun lupaani. Saa olla tyytyväinen, etten oo rikosilmotusta tehnyt siitä kaikesta. Anteeksipyyntöjä tuskin kuulen koskaan. Minä en ollu syyllinen yhtään mihinkään. Äidille oon vain vihainen, ollut lapsesta asti. Syvälle aikanaan padottu ja nielty kiukku kaikesta loukkaavasta vähättelystä, itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä, liiallisista vaatimuksista. Haluaisin taas kerran soittaa sille ja huutaa suoraa huutoa. Mikään puhe ei sillä mene jakeluun. Mutta taas kerran nielen kiukkuni ja huutoni, koska niin ei tehdä. Mutta miten sitten tehdään? En tiedä. Kukaan ei kuule, mikään ei ole kenenkään asia. Oon kyllästynyt noihin tyhjiin ihmisten kuoriin, mitäänsanomattomiin muureihin. Jonne yrität jotakin sanoa ja viestittää, asiat kimpoaa takasin, heitetään sun silmillesi. Yrittää sanoa, miten vihainen on ja/tai loukattu tai pahoilla mielin, ei oteta vastaan.  Negatiiviset asiat ei kuulu kellekään, eikä ne ilotkaan herätä oikein mitään kenessäkään. Ja minä pelkään ihmisiä, pelkään sitä, että ne näkee mut sellaisena kuin oon. En oo oikein varma, haluanko itsekään nähdä sitä, kun se on niin hävettävää. Naurettavaa. Ihmiset tänäkin päivänä naureskelee mulle, jos kerron jotain itsestäni. Ei vain kannata puhua, säästyy sekin energia. Lapsena naurettiin vaikka vain olin siellä, missä kaikki muutkin, samoin kuin muutkin. Ei auttanut, vaikka koitin olla näkymätön ja kuulumaton. 

 Elämässä ei oo ollut pariin vuoteen juuri mitään muuta, kuin epävarmuutta, huolia ja murheita. Voisiko olla jo jotain muutakin?  Kauanko tämä vielä jatkuu? Tuntuu, että en jaksa enää yrittää yhtään mitään.Toivoisin, että voisin kerrankin vain olla, levätä ja tuntea, että musta välitetään ja pidetään huolta. Mutta tämmöinen musta tuli, ei tullut hyvä. Ei tullut ehjää. Tuli äärimmäisen pettynyt, murheellinen ja vihainen ihminen allapäin eikä kukaan voi siinä auttaa. Ei kukaan halua tämmöistä elämäänsä. Onneksi voi jo alkaa suunnitella joulua. Vaikka en siihenkään oikein hyvää ratkaisua keksi, kun ei yksinäinen joulu kyllä enää kovin houkuta. Vanhempien kanssa on tilanne tuo ja sisarukset tuskin pyytää luokseen. Siskoillakin on niin kova tarve haukkua ja syytellä mua.
Oon alkanut kaivata läheisyyttä ja puhumista syvällisistä asioista. Olisipa sellainen ihminen. Toivoisin, että huominen olisi jo ihan oikeasti jotenkin parempi, toisi jotain tullessaan eikä se olisi vain sanahelinää. Ettei vaan hoettaisi, että olet oman onnesi seppä. Niinkuin se nyt ratkaisi kaiken, että sen kun vain meet ja teet ja oot. Niinkuin se riittäisi johonkin.