Aamulla en oikein osannut päättää mihin alkaisin. Lähteäkö kenkäostoksille vai ollako kotona vai mitä sitä. Jäin sitten vaan kökkimään tietokoneelle. Etsin sitä aurinkorasvaa ja hermot meni taas kerran kaikkeen tuohon tavaraan ja roinaan. Niinpä suutuksissani siivosin yhden pahvilaatikon täynnä kankaita ja keskenjääneitä ompeluksia, osan heitin heti pesukoneeseen ja osa odottaa pesua vielä. Osa meni roskiinkin, joutavaa silppua. Samalla heräsi ajatus; entä jos noita romuja ja romppeita ei olisi. Millainen tyhjyys sitten valtaisi kun kaikki ylimääräinen on siivottu? Ihan kuin ei olisi mitään enää sitten. Sain myytyä hiukan lankoja pois Fb:n Lankahamsterit-ryhmässä ja vein paketin postiin illansuussa. Toissapäivänä vein vinon pinon käsityölehtiä kirjaston vaihtohyllyyn. Lisää lankoja olisi tarkoitus karsia, joitakin vaatteita ja nuo kankaat saa lähteä kaikki. En minä mitään ompele.

Oon ollut lauantaista lähtien jossakin tunnekoomassa, jossa en tunne mitään. Eilen alkoi taas kaikenlaista nousta pintaan pikkuhiljaa. Tänään tajusin jotain tärkeää ja ehkä vähän kummallistakin: kun tiedostan mitä V:tä kohtaan tunnen ja hänelle suon, annan samalla jotain itselleni. Hoivaa rikkinäiselle minälle ja sydämelle. Minulle tuli voimakas halu rakastaa, enkä minä kyennyt sitä itseltäni kieltämään silloin, enkä kykene vieläkään. Miten tärkeää olisi saada koskettaa ihmisiä joista välittää.

Päivän tunteiden laukaisijana toimi Nightwishin Phantom of the opera.