Kävin päivätoiminnassa ja kysyn taas kerran: miksi? Ehkä kuvittelin että oloni olisi helpottunut siellä. Nytkin se alkoi vasta klo 12 ja loppui 13.30 Siinä sitten taas kaikki kertoivat jotain viikostaan. Ohjaaja kyseli kesäsuunnitelmista, ihan kuin mulla niitä olisi. Sanoin sitten, että juhannuksena pitäs mennä jonnekin vaan en tiedä minne. Varmaan oon yksin kotona. "No se tulee sitten varmaan kohalle jossaki vaiheessa, se minne mennä." Joo vitut tulee. Ei se mistään tule. Joka ikisen juhannuksen olen ollut kotona, viime vuodet ihan yksin jopa. Ei se tule. Helppo sanoa tuonkin akan, itellä on  työ,mies , perhe, koti ja maat ja mannut. Hyvä siinä on olla vain kotonakin, tai lähteä vaikka reissuun kun aina on seuraa tai kotona tekemistä. Mitä minulla on, mitä minulla tulee koskaan enää olemaan? Olen niin jumissa kuin olla ja voi.

Mulla oli idea eräästä hotellista/mökkikylästä jonne voisin mennä juhannukseksi, vaan yöllä tajusin että V voi tulla sinne. Siellä minä sitten olisin, V olisi siellä kavereineen, ehkä jopa jonkun naisen kanssa ja minä en kuuluisi siihen porukkaan enkä mihinkään muuhunkaan eikä minua varmaan pyydettäisikään. Siinä meni sekin idea. Minä en pääse tästä miehestä koskaan yli, en varsinkaan, kun en ole edes yrittänyt kaikkeani. En ole yrittänyt uudestaan. En minä enää voi, olen surkea luovuttaja. Tuntuu että oon jo pilannut ihan tarpeeksi asioita, jo sillä ensimmäisellä kerralla. Olisin ollut vain hiljaa. Silloin se ei tietäisi että kiinnostaa eikä olisi siksi vaivautunut tai mitään. Voisi jopa tehdä joskus itse aloitteen, jos kiinnostuisi. Eihän se nyt voi tehdä kun on jo kerran mut torjunu. Vaikka siksihän se kai torjuikin, koska ei milloinkaan voisi minusta kiinnostua. Ei kukaan voi. Pelkään että kohta ei ole edes ketään kenestä haaveilla, mitä sitten jää?

Nyt sitten sitä yhtä juhlittiin siellä, niitä viisikymppisiä. Söin täytekakkua ja lähdin. Sanoin heipat vaan ei kukaan vissiin kuullu, whatever. En kehunut kakkua. En toivotellut hyviä lomia ohjaajalle, syököön päänsä vaikka. Voisi viedä ne idiootit kehitysvammaiset mennessään (anteeksi). Ei niitä jaksa kuunnella. Joskus voisi tajuta itsekin pysyä kotona. Olisin tietenkin voinut jäädä sinne tekemään oikeasti jotain, kun muut lähtivät vaan paskaako sitä, ei se siitä olisi kummemmaksi muuttunut. En minä jaksa tässä vaiheessa enää esittää muiden mieliksi jotain.

Lapinlahden linnut tämän osasi kiteyttää: vielä jos tulloo pahempi olo niin kohta olen vainaa. Tuli tuossa kun aloin tätä kirjoittamaan, niin suuri ärtymyksen ja kiukun puuska, että teki mieli taas tehdä jotakin jollekin, paiskoa ja heitellä. Tuli mieleen kaikki mitä kotona on opetettu tuntemisesta ja miten minua on syytetty tunteiden ilmaisemisesta. Sen sijaan huusin suoraa huutoa. Se helpotti vähän. Olo on silti ihan käsittämättömän huono. Juhannus ahdistaa niin että kuolen, kotiin en voi jäädä. Siitä ei tulisi hyvä.