Kävin valokuvausreissulla päivällä. Kävelin hautausmaalle ja takaisin, pari tuntia meni ihan huomaamatta, vaikka matkaa ei ole kuin ehkä kilometrin verran.
Ihmiset kiirehti haudoille ja haudoilta pois. Pariskunnat. Eivät viipyneet. Mulla ei ollut kiire, kukaan ei odota. Ei ole juhlapäivällistä, ei ketään joka sen jakaisi.
Sen kesällä kuolleen nuoren pojan haudalle oli tuotu pieni hautakivi. Siinä oli perhonen.
Olisi pakko jaksaa kahlata tämäkin talvi läpi. Sama pimeys katsoo ikkunasta sisään joka vuosi, tänä vuonna vain yksinäisempänä kuin koskaan. Jotkut hehkuttaa jo joulua, miten ihanaa on. Minä tahtoisin pakoon, lentää kuin tuo perhonen. En halua esittää, että on kivaa, on joulu, riisipuuro, kinkku, piparkakku, hyminää ja seimen lapsi. Haluan taas perheen, kodin ja joulukuusen, mun jouluni olisi siinä. En kaipaa mitään muuta. En halua toisten perhettä, en mitään ahdistavaa, salailevaa ja noloa mitä omani on. Eivät ihmiset ymmärrä. Sanovat "onhan sulla vanhemmat ja sisarukset ja niiden lapset". Mutta eikö mullakin olisi oikeus olla jotain omaa elämässäni, olisko mun tyydyttävä aina toisten rippeisiin ja elämään muiden varjossa. Eivät muista millaista on olla perheetön, eivät halua muistaa. Eivät muista edes millaista on olla "sinkku". Mulla ei ole tänäkään vuonna joulua. Päivät, vuodet vain katoaa jonnekin enkä saa mitään aikaan tässä elämässäni, en löydä mitään. Ihmiset hymistelee jouluntoivotuksineen eikä niitä oikeasti pätkääkään kiinnosta kenenkään muun joulunvietot. Oven painavat kiinni ja kaasuttelevat tiehensä.
Toivoisin, että joku olisi mua varten. Joku jota oikeasti kiinnostaa. Ei sanoisi, ettei ole aikaa mulle ja että häiritsen. Ihmisillä on aina jotain tärkeämpää, kuin minä. Kunpa olisi ihminen, jonka kanssa voisi kävellä sinne hautausmaalle. Ostaa ja viedä kynttilöitä. Joka haluaisi tehdä niin. Koko ikäni oon tehnyt asioita yksin, ihan liikaa. Olisi ihminen, jonka kanssa nauraa samoille typerille jutuille. Jonka kanssa voisi olla varma, että se haluaa olla, että saan olla tämmöinen.
Tämä blogi alkaa tuntua samalle typerälle jankkaamiselle. Kai oonkin typerä jankkaaja. Tarkotus oli äskettäin poistaa yksi tunniste, poistinkin sitten näkyvistä kaikki. Tekisi mieli poistaa koko blogi.
Älä poista! Tai jos poistat ja perustat uuden, niin kerro mulle minne. Tämähän on sun oma blogi eikä kai sen tarkoitus olekaan viihdyttää lukijoita jännillä uusilla kertomuksilla...? Siitähän sitä kirjoittaa, mitä on.
VastaaPoistaEn väitä, että sinkkuna olis kivaa jouluna, mutta ei se oma perhekään jaksa kauaa ilahduttaa, jos mustuus on siellä pään sisällä. Ite oon tässä ladannut - vastoin tietoista minääni - odotuksia milloin millekin, että "kunhan se ja se on kunnossa, niin paranee tämä elämä" mutta vaikka se ensalkuun on sen tehnytkin, niin ei se mun päätä siivoa siitä paskasta, mitä siellä on. Aina ne aikanaan velloutuu taas esille. Sen olen sentään oppinut, että masennuksen tullessa ei auta vaihtaa asuinpaikkaa, kun matkassa se tulee aina.
Minä kyllä ajattelen vieläkin, että siksi ongelmia syntyikin koska jätettiin liian yksin. Tuen ja sosiaalisten suhteiden puutteesta, syrjäytymisestä. Eihän ne kokonaan enää välttämättä mitään korjaa, mutta miksi ei saisi olla helpompaa ja mukavampaa vaikka masennus jäisikin? Kuuluuko mielenterveysongelmaisen tyytyä elämään yksin, koska ihmissuhde ei kuitenkaan kannata. Minä en koe, että pään sisältö olisi niin musta enää, ettei siihen mitään muuta mahtuisi.
PoistaJa aina voi työstää asioita matkalla.
Poista