Kelvoton tsykiatrilla

Jotenkin teki mieli laittaa tuohon otsikoksi "Psykiatrilla, osa 1" mutta mahtaako tulla jatko-osia...mutta siis kävin. Ihan asiallinen nainen, aika pintapuolinen oli sen haastattelu kyllä. Vähän jäi sellainen jälkimaku, että olis mulla ollu kysyttävääkin ja enempiki asiaa. Ajatkin oli yli puoli tuntia myöhässä, syystä x. Se oli lukenut sieltä polilta lähetettyä tekstiä sen verran, että mulle oli suositeltu pitkää keskusteluterapiaa, tai että näin oli sovittu joskus ajat sitten. Keväällä. Eihän sitä silloin tiedetty, mikä tilanne on nyt.

Se näkis mut aivan hyvin vielä työelämässä, mutta kuulemma mulla on tosi paha olla, ollut jo monta vuotta. Really? Oonhan minä työskennellyt ja opiskellut uusia asioita, että voisin paremmin. Mutta en kellekään oo osannut sanoa, miten pahalle musta tuntuu enkä purkanut sydäntäni. Enhän sitä oikein kellekään edes näytä, että pahalle tuntuu eikä sitä saisi nähdä.

 Kysyi, että miten se voisi mua auttaa, mitä toivoisin. En osannut sanoa. Kerroin, että on hyvin sekava olo asian suhteen, että toisaalta tarvitsisi jotain mutta ei oikeen jaksaisi alkaa enää. Ja huolissani oon tulevasta ja siitä, onko mahdollista ylipäätään saada oikeanlaista apua siellä. Olin ajatellut, että niistä asioista ja vaihtoehdoista voisi ihan keskustellakin vaan ei kai sitten. Se olisi selkiyttänyt mun omia ajatuksiani.

Sain taas vanhan tutun ahdistushepulin, kun se alkoi kysellä lääkityksistä. Sanoin, että oon käyttänyt Oxaminia viime aikoina aika tiuhaan. Sanoi, että ssri-lääkkeet olisi parempia, ettei Oxamin ole masennuslääke. No en kai minä sitä masennukseen käytäkään. Se ahdistus tuli siitä, kun tuli tunne, että mun olisi nyt pakko ottaa masennuslääkkeitä, että asioista määrätään mun puolesta. Sen jälkeen ei onnistunut mikään, menin ihan lukkoon siitä. Se kyseli kaikki perhesuhteet tietenkin, onko ystäviä jne. Eihän siitä tullut muuta kuin itkua ja kiukkua, kun mitään ei oo. Se ehdotti hoitopalaveria, jossa olisi entinen terapeutti, joku hoitaja täältä ja lääkäri. Mulla on siihen sellainen ajatus, että saatte pitää palaverinne ilman mua. Oon joka kerta ahdistunut kuoliaaksi niissä, kun (vieraat) ihmiset siinä katsoo mua ja selvittelee mun asioitani, mun yli enkä saa pidettyä puoliani tarpeeksi hyvin. Ja kun siihen olisi tullut mun entinen terapeuttikin, miten siitä olisin selvinnyt ollenkaan. Tunteet on niin pinnassa senkin takia vielä, se olisi vain yhtä mylläkkää. Ei kai siitä olisi pitänyt niin jyrkästi kieltäytyä, mutta niin kauhealle se tuntui.

 Se haki sen hoitajankin, sen ukon, paikalle antamaan mielipiteensä. Se oli edelleen sitä mieltä, ettei mun kannata alkaa nyt mihinkään hoitosuhteeseen, ettei se oo hyväksi vielä, näin pian. Nyt sitten pitäisi kuitenkin vaan käydä siellä päivätoiminnassa ja harkita asiaa muutama kuukausi, pitää hengähdystauko, koska mulla ei sitä motivaatiota oikein oo alkaa mihinkään. Aivan kuin se harkitsemalla miksikään muuttuisi. Sain siinä lopuksi kuitenkin sanottua, että on aika kurjasti sanottu, ettei oikein tulosta oo syntyny näiden hoitojen aikana ja miksi perkeleessä mut pitää nyt sitten polkea maahan, kaiken jälkeen mitä oon aikaan saanut ja työtä tehnyt ja ettei mua kuulla. Että oikeasti koen voivani paljon paremmin, mitä esimerkiksi kolme vuotta sitten. Että oon tämmöinen, alavireinen  eikä musta voi tehdä mitään muuta sen kaiken paskan jälkeen mitä oon kokenu lapsesta asti. Että se on ihan turhaa. Ja mistä se tietää, että se ssri-lääkitys olisi mulle hyväksi. Ei se tiedäkään, se olikin vaan yleistystä. Joopajoo. Minä tiedän kyllä tällä historialla kaiken mitä on tarpeen tietää masennuksen hoidosta, en halua tietää enää yhtään mitään uutta. Miksei vain anneta olla, kun ei tämä muutu miksikään. Ihmettelen, miten mulla voisikaan olla motivaatiota mihinkään, kun kuitenkin koko ajan hoetaan, ettei ole, ei pysty, ei kannata, ei voi alkaa mikään. Mihin mulla se motivaatio pitäisi olla?

Se tunne ettei kuulla on kuulemma reaktio terapian loppumiseen, vaikka oikeasti se oli kyllä reaktio siihen tilanteeseen, kun en saanut sanottua mitä ajattelin. Jäi sitten sanomatta, ettei ruoka kiinnosta eikä unikaan oikein tule, ehkä sillä ei oo niin väliäkään? Se varmaan sai sellaisen kuvan, että en halua yhtään mitään apua, kun en sitä hoitopalaveriakaan halunnut enkä lääkitystä. Ehkä se onkin niin. Mulla oli hyvä hoitosuhde ja tämä nykyinen on ihan &%¤#"?)&%¤#¤%&%&%¤#"!=)(&%¤paskaa, en pysty ottamaan vastaan yhtään mitään. Totta helvetissä mulla on paha olla, on ollut yli neljä vuotta. Mulla on ollut paha ja ankea olo siitä asti kun menin kouluun. Enhän sitä pahaa oloani saanut kaikesta huolimatta mihinkään purettua enkä kykene kohtaamaan vieläkään kaikkia asioita. Ihmiset vaan tuputtaa uutta suhdetta enkä pääse edellisestäkään irti. Jännää, miten voidaan lähes samaan hengenvetoon todeta, että sulla on paha olla mutta apua ei oo tulossa. Ärsyttää, kun muistutetaan siitä, eikä siltikään sille olla valmiita tekemään mitään. Olisivat hiljaa, en minä niitä asioita yksinäni kykene ratkomaan enkä jaksa. Märehdin vain niitä. Tarvitsisin hoitosuhteen ehkä vain siksi, kun koen etten selviä enkä pysy pinnalla. Kovaa hommaa yrittää pysytellä. Enkä tunne osaavani edes ajatella kunnolla tai tehdä mitään millekään.

 Ei se mitään, kyllä ssri auttaa.

Jos olisi lääkitys, ei olisi tunteita. Tunteet tappaa ja syyllisyyteen kuolee.