Läheisriippuvuus

Aloin aamulla vahingossa tutkia läheisriippuvaisuutta, kun googletellessa osui artikkeli silmään.Moni kohta osuu ihan nappiin. Oon aavistellut olevani sitä, tai tiennytkin olevani ainakin jollakin lailla liikaa riippuvainen muista. Kuitenkin pidin sitä vain jonkunlaisena epäkypsyytenä enkä antanut sille mitään kummempaa nimeä. Sitähän se kyllä onkin. Nyt kun luen terapiatyöskentelyn jälkeen tuota kuvausta, huomaan menneeni paljonkin eteenpäin. On alkanut kyteä ajatus, että mua pitää arvostaa. Minä arvostan vähän enemmän kuin ennen. Se näkyy ainakin vaatteissa. Suon itselleni hienompia vaatteita ja useammin kuin ennen. Aiemmin tuntui, että ei niitä nyt voi ostaa, pitää olla vähän nukkavieru ja harmaa ja piilossa.  Varmasti itsetuntokin on paljon parempi mitä vaikka 10 vuotta sitten, se antaa mahdollisuuden näkyä. Ennen käytin paljon mustaa vaatteissani. Nyt en kyllä huoli mustaa sitten millään, enkä muutenkaan mitään mitättömiä värejä vaan enempi jotain räiskyvää. Violettia, fuksiaa, tummaa punaista. Oon myös alkanut tunnistaa jaksamiseni rajoja ja alkanut olla Nainen. Uskaltaa.

"Ulospäin läheisriippuvainen saattaa näyttää menestyneeltä ja pärjäävältä ihmiseltä, mutta hänen sisäinen maailmansa kumisee tyhjyyttään. Hän saa tyydytystä elämäänsä vain työntämällä perimmäiset tarpeensa taka-alalle ja suorittamalla elämää muita palvellen tai hoivaten. Hänellä voi olla harrastuksia, luottamustoimia, vapaaehtoistoimia ja muita aktiviteetteja.
Kaikesta näennäisestä elämän täyteläisyydestä jotain perustavanlaatuista uupuu. Läheisriippuvainen ei osaa olla yksin. Hän on mieluummin vaikka sairaassa parisuhteessa kuin yksin." http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/uutta_parisuhteista/?x217839=3342745

 Mun on vaikeaa vieläkin olla yksin, haluaisin paeta sitä jatkuvasti. Ei vain kestä omaa seuraansa, se on ihan hirveää. En minä nauti elämästä. Tuntuu, ettei osaa olla iloinenkaan mistään yksin, se ilo tulisi jotenkin toisen läsnäolon kautta. Ei ehkä oo lupaakaan? "Sisäinen maailma kumisee tyhjyyttään"...juuri tuolle musta on tuntunut, mussa ei oo mitään. Ei mitään rakastettavaa eikä pidettävää. Oon elänyt liikaa toisten takia, ollut aina muita varten olemassa. Enkä todellakaan osannut suhteesta lähteä, vaikka oli hankalaa ja epäilytti.

"Läheisriippuvuus on ilmiö, jossa ihminen on pakonomaisen riippuvainen muista ihmisistä ja asioista. Se on lapsuudessa omaksuttu tapa karttaa hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää ulkopuolelta. Riippuvainen ei ole saanut lapsuudessaan riittävästi hoivaa, rakkautta tai mahdollisuutta näyttää tunteitaan, vaan hän on oppinut hankkimaan hyvää oloa auttamalla ja huolehtimalla muista".

Aina on ollutkin tarve olla tarpeellinen, ettei muuten saa olla siinä. Tarve lunastaa lupa olla sillä suorittamisella. Miten oon toivonutkaan jo kauan, että joku rakastaisi mua tämmöisenä, itsenäni. Aika mahdotontahan se on, kun se itse on niin piilossa. Piiloutunut hyväksynnän haun, suorittamisen ja stressin alle. Olisipa se pelottavaa, jos joku kysyisi: kukas sinä oot. En uskaltaisi kertoa, sehän hylkäisi mut, jos kuulisi mikä oikeasti oon ja mistä oon tullut. Mitkä on taustat.

Oon miettinyt viime päivät, mikä mua oikein vaivaa, ahdistaa ja riivaa. Tämä se on mikä mua taitaa vaivata. Siskon puhelu nosti pintaan vanhoja traumoja, ajatuksen siitä, että pitäisi mennä kotiin jouluksi. Se olisi hirveää, kohdata niitä traumoja, mitä oon pois mielestäni sulkenut vuosia. Tai jopa muuttaa lähemmäs. Tajusin, miten väärin oon tehnyt ottamalla etäisyyttä näin isolla kädellä, mutta en osannut oikein muutakaan. En olisi koskaan pystynyt irtautumaan siitä toisten elämästä ja alkaa elämään omaani, toipumaan. Nehän ei koskaan antaisi mun tehdä sitä, jos pääsisivät mun elämääni sekaantumaan. Yrittäisivät ohjailla ja kilttinä olisin mieliksi jatkuvasti. Eihän vastaan saa laittaakaan. Miten tässä pystyisikään tietämään mitä itse haluaa, kun painostetaan ja syyllistetään. Tuon takiahan se etäisyys tuli ja pysyy. Se varkauskin nosti pintaan tunteen, että oon ihan yksin enkä pärjää. Varmaan terapian loppuminen tekee aika haavoittuvaiseksi. Ehkä mun ei kuitenkaan tarvitse mennä sinne nyt, tänä jouluna.

En kyllä voi väittää, ettei olisi joskus ikävä kotiin, jossain tuolla syvällä. Silti se oli se ainoa synnyinkoti, vaikka ei kauhean kaksinen ollutkaan. Miten sinne voi koskaan enää mennä? Kohdata oma syyllisyytensä, ehkä jopa muiden tyytymättömyys ja kritiikki. Syyllistäminen, haukut. Häpeä.

http://www.laheisriippuvaiset.com/laheisriippuvuus.php
http://www.naistenkartano.com/artikkelit/riippuvuudet/laheisriippuvuus/
http://www.kuntoutussaatio.fi/tutkimustoiminta/insp05
http://www.voihyvin.fi/artikkeli/carita-ja-tommy-hellsten-lahelle-oli-pitka-matka