Heräsin eilen aamuyöllä taas valvomaan. Ilma oli tunkkaista, sänky puoliksi liian tyhjä, ahdisti ja asiat pyöri vinhasti päässä. Nukuin kuitenkin uudestaan muutaman tunnin valvottuani ja skippasin päivätoiminnan. Lähdin sen sijaan ostoksille, olipa huono idea. En löytänyt mitään mitä hain, kävin optikkoliikkeessä säädättämässä silmälaseja eikä sekään oikein onnistunut. Siellä oli yksi tuttavapariskunta entisestä elämästä,jotka eivät näemmä tahdo puhua mun kanssa. Yhtäkkiä vain lakkasivat. Onneksi ei tarvinnut jäädä pidemmäksi aikaa oottelemaan ja istuksimaan niiden kanssa. Kyllä ymmärtäisin, jos olisivat sukua J:lle, etteivät tahtoisi, mutta tässä ei oo mitään syytä tuollaiseen. Oon jopa pitänyt niitä fiksuina ihmisinä, tähän asti.
Nuorempi sisko soitti, kyseli lähenkö veljen synttärilahjaan mukaan. Riitahan siitä tuli, niinkuin saattoi arvatakin. Ei oo mitään puhevälejä kenenkään kanssa, aina räjähtää. Kuulemma oon haukkunut veljeni vaimon viime jouluna siitä vauvauutisen kertomisesta. Kiva kuulla, kas kun en huomannut. Sitäkään ei voinut se itse sanoa, puhuvat vain selän takana. Kyllä mua loukkasi siinä muukin, tai ehkä vielä enemmän se, ettei haluttu kuulla miten mulla menee. Kysyttiin kyllä, mutta ei haluttu ymmärtää, että ei oikein hyvin mene. Ehkä vähän sekin, että kysytään aatonaattoiltana, oonko tulossa sinnepäin. No en, en jaksa eikä kukaan ollut kutsunutkaan. Eipä sekään kaivannut. Kukas sitä nyt ketään masentunutta kaipaa siinä tilanteessa.
Sanoin siskolle ihan kaiken vaikka ei tajuttu varmaan puoliakaan. Miksi en pidä yhteyttä, miksi en käy kotona. Miksi suutun. Niin turhaa. Tekisi mieli hävittää ja pyyhkiä nuo kaikki mun elämästäni. Oon väsynyt tähän hiljaaolemiseen, mutta en jaksa mitään välienselvittelyjäkään. Tuntuu, että aina joku valehtelee. Ne yrittää aina vain saada mua muuttamaan lähemmäs, enkä halua. Haluan löytää sen oman paikkani, oman elämäni. Miksi muiden lapset saa asua missä haluavat, minä en. Mikä oikeus muilla on arvostella mun valintojani. Taas kuulin sellaista käsittämätöntä puusilmäistä syyttelyä, kuten miksi en hakenut apua masennukseeni asuessani vielä kotipaikkakunnalla, tai yleensäkään, etten välitä kenestäkään, vähäteltiin mun tilannettani ja miksi en käyttäytynyt niin, ettei olisi tarvinnut lyödä. Enkä minä pysty korjaamaan mitään, itse voin yrittää muuttaa käytöstäni mutta nuo muut ei muutu. Kaikki on muuten vain hiljaa ellen yhtään sohaise enkä voi olla varma kelpaanko ja onko mut hyväksytty. Siksi kai tunteet aina kiehahtaa, jonkunlaista testausta. Mutta ei ne ymmärrä eivätkä välitä itsekään. Niiden mielestä en edelleenkään sairasta mitään eikä mulla oo edes mitenkään vaikeaa, oon vain itsekäs ja ilkeä ihminen. Ja että kun vanhemmat (kohta) on kuolleet, mun on turha sitten tulla enää haudalle itkemään että olis pitänyt toimia toisin. Vanhemmat varmaan kyllä tietää itekin, ettei enää kauaa täällä tallaa, ja kuka sen tietää kuka täältä ensin lähtee. Minäki voisin sanoa, ettei munkaan haudalleni tulla sitten itkemään ja voivottelemaan. Mutta ei, ei voida käsittää mitään asioita muiden näkökulmasta, pää on niin syvällä omassa perseessä ettei tosikaan. Eikä mun äitiä haittaa yhtään se, että se ei ole eikä halua olla äiti. Se on kuvitellut, että täti on mulle joku ihmeen "varaäiti" jota se ei kylläkään oo eikä sekään oo yhtään ihmeellistä eikä haittaa. Mikään ei haittaa, paitsi se että häntä loukataan. Sille on yksi vitun sama, miten sen lasten elämä menee. Se ei vain välitä, mun vanhemmat ei välitä mistään muusta paitsi itsestään. En minä kyllä tykkäisi ja katsoisi sivusta, jos mun lapset etsisi jotain varaäitejä. Hänellehän se olisi helppoa, kun ei se koskaan oo ollut kiinnostunutkaan äitiydestä. Synnyttänyt on silti monesti, monta taakkaa hankkinut.
Ei oo huono olla siksi, että asun missä asun, vaan siksi,
ettei kukaan välitä eikä ketään kiinnosta mun asiat. Ei ne kiinnostaisi
juuri enempää, vaikka asuisin vieressä. Eikä kukaan tulisi mua
silloinkaan auttamaan, vaikka olisin siellä kuinka jaksamaton ja
masentunut. Veli saattaisi käydä joskus, mutta sillä on omakin perhe.
Tahtoisin kai vain sanoa, että olkaa mulle ystävä. Välittäkää, ymmärtäkää ja tukekaa, älkää vain vaatiko ja syyttäkö, kun en minä jaksa enkä haluakaan täyttää niitä vaatimuksia ja syyllisyyttä on jo ihan omastakin takaa. Kysykää, pitäkää huolta. En osaa. Ja jos sanon, jaksaako kukaan kuitenkaan. Hylkääkö nekin, koska eivät jaksa. Ei siihen kysymiseen tarvitse minnekään kenenkään matkustaa edes. Tuntuu, että paljon, ihan liikaa joutuu esittämään ja kaunistelemaan omaa elämäänsä ja tilannettaan.
Aiemmin kirjoitin, että periksi en anna ikinä. Mutta entäs kun ei vain jaksa? Milloin voi lakata jaksamasta elämää. Kai oon jo lakannut, joka päivä käy mielessä, että en jaksa tätä enempää. Ei auta, vaikka kuinka monesti päättää jaksavansa. Kuljen pimeää ja pelottavaa tietä sisälläni enkä voi enää kääntyä takaisin. Jäin vain kulkemaan sitä yksin. Tekisi mieli kuolla. Tässä ei oo enää mitään mikä pitäisi pinnalla. Ei mikään muu kuin oma hatara ja horjuva usko siihen parempaan joskus. Ei uskalla pysähtyä, kun pelkää ettei enää nouse ollenkaan eikä kukaan nosta ylös. Kelle voisi uskaltaa sanoa, että en jaksaisi enää. On pakko vain yrittää ja silti vain polkee paikallaan. Odotan jotain ihmettä, käännettä, joka muuttaisi elämän paremmaksi tai ainakin siihen suuntaan. Itse en tiedä mistä narusta pitäisi vetäistä.
Miten voi antaa anteeksi itselleen miten väärin on tehnyt toisia kohtaan, purkanut pahaa oloaan. Kun ei ollut keinoja.
Mitä minä teen täällä maailmassa, jos kukaan ei halua mua mihinkään. Miksi edes yritän mitään asioita selvittää ja ratkoa, ei mikään muutu ikinä eikä kukaan ymmärrä mitään muuta kuin ääretöntä kiltteyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti