Tänään se sitten loppui, 2-vuotinen taideterapiaryhmä. Nyt alkaa vasta tajuta, että se on oikeasti ohi. Mieli on hyvin levoton. Kun menin sinne, olo oli aika pessimistinen ja alakuloinen, mutta siellä ryhmätilassa se muuttui kyllä paljon. Siellä oli vaikka mitä herkkuja, kahvia ja teetä tarjolla ja mukava ja rento tunnelma. Jopa maljat nostettiin. Siinä sitten istuttiin, syötiin piiraita ja sacherleivoksia ja kertoiltiin jokainen vuorollaan tunnelmia ja ajatuksia. Tehtiin vielä yhdet kuvat ja käytiin ne läpi. Kolme ryhmäläistä vain pääsi paikalle.
Oli mahdottoman mukava kuulla ohjaajilta noin mukavia sanoja, kuten että ollaan oltu tosi kiva ryhmä ja että meistä halutaan kuulla vielä, kun kohdataan. Kiitoksetkin tuntui mukavalle. Halauksista puhumattakaan, pitkistäkin sellaisista. (Minun on ollut vaikea ajatella, että joku haluaisi halata minua. En koe olevani sen arvoinen yhtään). Yksi ryhmäläinen, nuori nainen, sitten kysäisi vielä, että kiinnostaako meitä pitää yhteyttä jälkeenpäin. Vaihdettiin s-postiosoitteita ja tarkoituksena on tavata ja kokoontua tässä kesämmällä. Tämä kyllä pelasti minut, tuntui lähinnä että olen koko kesän ihan yksin, ilman mitään tapahtumia,tekemistä ja se masensi. Oikea yksinäisyyden ja tylsyyden multihuipentuma. Sanoin, että minusta olisikin aika surullista, jos ei nähtäisi enää, tuommoista yhteyttä harvaan saa. En itse olisi varmaan uskaltanut ehdottaa kuitenkaan...onneksi joku ehdotti. Tuntuu hyvälle, että joku haluaa sitttenkin tavata. Tällä naisella on hyvin samoja kokemuksia mitä omassakin lapsuudessani, kotona.
Nyt tuntuu siedettävämmälle elämä, surut ja murheet on joutuneet hiukan taka-alalle. On jotain mitä odottaa, toivottavasti en pety taas. Kunpa en muistaisi, mikä tai kuka minut surulliseksi saa. Aamulla ajattelin käyväni ihan vain moikkaamassa häntä, mutta paskat. Turhaan itseäni kiusaan. Silti tahtoisin nähdä...en tiedä kumpi on pahempaa kiusaamista; se että en tapaa, vaikka haluaisin, vai se että menen moikkaamaan vaikka ei olekaan sen kummempaa asiaa ja häpeän. Kai tunnen syyllisyyttäkin. Silti voisin tulla hyvälle mielelle lopulta. Voi miten lapsellista.
Tahtoisin vain olla lähellä. Vaikka vain ohimennen, pienen hetken.
Jotenkin vaivaa, kun en kertonut ryhmässä, miten tämän V:n jutun kanssa kävi lopulta. Viime kesänä kerroin vain, että olin ajatellut luovuttaa asiassa edes yrittämättä. Muutinkin mieleni ja kysyin. Nyt he ovat siinä uskossa, että oikeasti luovutin noin helposti. Mietin tänäänkin, pitäisikö kertoa. En tiedä mitä väliä tuolla on, jotakin on. En kai haluaisi, että minua pidetään noin luovuttajana.
Sanovat, että kun yksi ovi sulkeutuu, uusi aukeaa. Minä odotan vieläkin, että ne edelliset ovet aukeaa..odottanut jo vuosia.Pelkään että nytkään ei avaudu yhtään ovea, ehkä uskonkin niin. Raottuu ehkä vähän, antaa toivoa mutta sulkeutuu sitten, lätkäistään jopa sormille. Vääriä oviako kokeilen. Ehkä olen sokeakin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti