Elämä tuntuu nyt jotenkin niin toivottomalle, mitä uskaltaa enää toivoa kun kaikkeen pettyy. Olen vihainen, surullinen, pettynyt, yksinäinen, peloissani ja huolissani. Minuun sattuu eikä kukaan välitä. Minun tekee mieli huutaa kaikille: HALOO, tässä on elävä ihminen jolla olisi myös asiaa ja tarina, vaikka se ei mikään ruusuinen olekaan. Kuule minua äläkä puhu päälleni. Minä olen täällä, kysy ja välitä.
Olen niin vihainen ja turhautunut, ettei löydy edes kirosanoja. En pysty vaikuttamaan asioihin enkä elämääni. Ensimmäistä kertaa vahingoitin itseäni oikeasti, leikkasin käsivarteeni haavan saksilla. Suutuin itseeni niin kovasti, yhtä kovasti kuin isä on suuttunut minulle. Silmittömästi ja sokeasti. Kelle muulle minä edes uskaltaisin suuttua? Minä joudun elämään yksin enkä tahtoisi, mutta en tahdo myöskään olla paha toiselle enkä taakka. Nielen ihan liikaa kiukkua, en koskaan sano sitä kellekään. Yritän vain olla mahdollisimman viilipytty toisten seurassa, jopa terapiassa. En voi suuttua, koska en osaa puolustautua.
Pelottaa, mutta voiko minua kukaan auttaa. Paheneeko tämä vain, kunnes teen jotain toisille tai itselleni. Tarvitsen rakkautta ja hyväksyntää, ainakin hyväksyntää, että voin kokea itseni rakastamisen arvoiseksi. Sitä, että joku haluaa koskea eikä karta ja väheksy. Etten ole enää se kamala pentu, johon ei voinut edes koskea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti