Kintaat tipahti eli megapostaus.

Kuuntelin nyt vasta ihan ajatuksella sitä Lohtu-kappaletta. Mietin, millaista se olisi, jos olisi oma lapsi. Jos sitä alkaisikin rakastaa tosissaan, vaikka on ajatellut, ettei pysty. Miten sen tunteen kanssa tulisi toimeen. Miten sitä edes osoittaisi, ei mulle oo kukaan koskaan sitä mitenkään näyttänyt. Ja se vastuu...miten siihen kykenee koskaan. Toisaalta miettii omaa osuuttaan lapsena, "saattajana".

Aika turhaahan tätäkin taitaa olla etukäteen pohtia. Tosin täytän kohta taas vuosia, ja nyt niitä tulee jo niin paljon, että kohta saan kuopata kaikki nuo ajatukset lopullisesti. Kai se on vain hyvä asia, että asiaan tulee päätös eikä tarvitse arpoa. Vuodet vierii ja minä jumin. Epäonnistunut tässä elämässä oon, kun en pysty samaan mihin niin monet muut naiset. En oo edes kokonainen nainen.

En kestäisi olla samanlainen kuin oma äitini, en kestä nytkään. Mulla olisi ollut terapiassa tilaisuus puhua tästä, mutta tuntui liian aikaiselle. Olisi pitänyt vain yrittää, nyt ei enää oo tilaisuutta puhua missään. Mietin, olisko sittenkin parempi katkaista tämä epäterveiden sukupolvien ketju. Ei oo helppo asia tämä.

Annan vanhempieni mielipiteiden ja oppien vaikuttaa vieläkin. Annan niiden määrittää elämääni, mihin pystyn ja mihin en. Nytkin niiden pitäisi sanoa ja hyväksyä, miten elää. Ne tiesi, ettei minuun voi luottaa, etten selviä itsekseni ja mokaan kaiken. Enhän selviäkään, odotan ja pelkään päivää jolloin huomaan pilanneeni ihan kaiken. Perhesuhteeni oon jo pilannut, jokaikinen vihaa mua. Tuntuu voimattomalle. En osaa, en jaksa korjata mitään, koska ei ymmärretä.  On vain riitaa, takanapäin kyräilyä, syytöksiä ja haukkuja ikuisesti, "ei sulla mitään pahaa oloa oo ja mikset hakenut apua aikanaan, pilasit parisuhteesi, ihmissuhteesi ja oma vikasi ihan kaikki". Tai sitten jotain kulissia ja teatteria. Enkä minäkään osaa kuin huutaa, ettei kukaan astuisi mun yli...

Sisko lateli, miksi mun luonani ei voi käydä ja ne syyt oli tietenkin minussa. Ja miten surkealla paikkakunnalla asun ym. mukavaa.  Pelkään luopua noista ihmisistä, mutta ehkä mun on pakko, koska en kykene siihen kulissin ylläpitämiseen. Kuitenkin kaipaisi vähän perhettä. Ajattelin jo korjaavani tämän välirikon, mutta en jaksaisi nyt kuunnella enempää syytöksiä. En osannut odottaa tuolta pikkusiskoltakin tuommoista tekstiä, se tämän veneen varmaan lopullisesti kaatoi. Sain muistutuksen siitäkin, mitä pahaa oon itse tehnyt.

Miksi olisinkaan yhteydessä, jos omat vanhemmatkin antaa mun mennä noin vain. Miksi pitäisi taistella sellaisten ihmisten takia, jotka eivät näe yhtään vaivaa jäädäkseen? Äitikin olettaa, että joku muu hoitaa sen tehtävät. Joku käy sen puolesta mun luonani, soittaa sen puolesta, on äiti sen puolesta ja se on ihan ok. Miten haluaisin päästä purkamaan nämä asiat jossakin, kun en jaksa kohta enää mitään. Ihmiset syytää pahan olonsa minuun, etsivät musta sitä taakankantajaa, joka en halua olla. Kuka ymmärtäisi mua, kuka kantaisi mun taakkojani. Kunpa joku huolehtisi asioista välillä...tiskaisi ja kävisi kaupassa. Kokkaus olisi jo melkoista luksusta. Eipä mulle oo juuri kokkailtu, paitsi silloin ala-asteella joskus, kun oli pakko, kun olin liian pieni. En voinut odottaakaan valmista.

Haluan, että mua aletaan viimeinkin rakastaa, musta välitetään tai annetaan olla rauhassa. Ei oo mun asiani, jos muut eivät halua olla rakastettuja ja arvokkaita. Tuntuu, että kuolema tulee ilman välittämistä ja rakkautta.

Voinkohan saada vielä sekavampia postauksia aikaan, se varmaan nähdään kohta. Toistankin itseäni aikalailla. On muuten jännä, miten pään sisältö ja sielunelämä heijastuu asuntoonkin, täällä on moni asia vähän puolitiessä. Mietin sitäkin, että kuinkahan paljon tuo päivätoiminta oikeasti kuluttaakaan mun voimiani. Kun huomaan odottavani joulutaukoa aika hartaasti...kaksi viikkoa vielä. Vaikka ne pyhät sinänsä ei houkuta kyllä. Jos sen voisi jättää pois, jäisiköhän energiaa oikeasti tärkeisiin asioihin. Sellaisiin, jotka tuo tyytyväisyyttä, kuten siivoamiseen ja asioiden järjestämiseen yleensäkin, pääkopassa ja ulkopuolella. Ettei asiat roikkuisi näin paljon, tuntuu tosi paskalle. Kyllähän tuo toiminta edelleen usein ottaa enemmän kuin antaa. Sitä tahtoisi elää normaalisti, tehdä normaaleja asioita. Tuntea olevansa ihan tavallinen ihminen eikä kuntoutujan mörköroolissa koko ajan. Aika raskas rooli on se.

 Tiistaina käytiin ulkoilemassa, ja ajattelin siinä, että voi jessus. Mua hävetti. Pelkään jonkinlaista leimaantumista näin pienellä paikkakunnalla, ei kenenkään tarvitsisi tietää mun käyvän tuolla. Ajattelin aamullakin, että kun se työttömien paikka on samassa rakennuksessa, ja siellä kun on aika paljon miehiä, nyt jotain uusiakin, että ei tuo ainakaan yhtään nosta mun "pisteitäni" niillä markkinoilla...En tiedä mikä ahaa-elämys siinä tuli, en oo aikaisemmin noin kovasti tuota ajatellut. Oiskohan tullut siitä, kun se yksi oli aika mukavan näköinen kaveri, mitä ohimennen sitä näin eikä mikään tursake mitä monet. En tiedä tartteisko sitä hävetä mitenkään, onko mulla vain itsetunto näin surkea.