Ei mee niinkuin strömsössä...no joskus menee.

Aamulla heräsin jo viiden aikaan ja sain unta uudestaan vasta kahdeksan kieppeissä. Kauhean huolestunut ja stressaantunut olo... Olin suunnitellut päivätoimintaa, mutta enhän sitten jaksanut lähteä. Univelkaa en tuon takia ota sekuntiakaan. Kun viimeinkin heräsin, huomasin ettei vessanpöntössä toimi pieni huuhtelu ja isokin heikosti. Meillä kun pitäisi tehdä nykyään netin kautta vikailmoitukset, niin menin sitten hermostuneena koneelle ja lattialle oli pudonnut käsityökorista neulatyyny, ylösalaisin. Tietenkin astuin sen päälle ja neulanpää upposi kantapään sivuun aika makeasti.  Selvisin kuitenkin sinne päivätoimintaan kahdeksitoista ja siellä laulettiin taas kerran joululauluja...minä kun en siitä välitä enkä osallistu, niin kuuntelin vain ja neuloin. Oon kovettanut itseni niin ettei ne missään tunnu enää. Neule tuli siihen vaiheeseen, etten voinut jatkaa niin hain lukemista eli lehtiä. Siihen sanottiin, että on uusi sääntö, siellä "tuvassa" ei saa enää lukea, pitää mennä muualle lukemaan. No minä menin järjestelemään askarteluhuonetta ja juteltiin yhen naisen kanssa sitten lopun aikaa, sen mitä niitä lauluja piisasi. Sen jälkeen vaan istuttiin ja odotettiin päiväkahveja. Päiväkahvilla muut söi aamulla leivottua jouluhalkoa.

Jotenkin jäi paha mieli. Itseeni otin, en tiedä mihin se osui. Tuli vähän sellainen olo, että menepä pois. Menenhän toki, kuntoudun siellä eri huoneessa yksin istuessani, kun te teette asioita. Kun sinne kuitenkin menee lähinnä vain siksi, että tapaa muita ihmisiä, saisi olla ja puhua jonkun kanssa mutta tuntuu, että ulkopuolelle jää. Ettei voida antaa edes sitä. Ei mulle, se kaikki on muita varten. Niitä jotka on käyneet jo vuosia. No nirsohan minä oon, kun ei kelpaa sama toiminta mitä muille. Hetken oli ajatus, että lähenpä sitten kotiin jos tuollaseksi ruvetaan. Piruuttani olin loppuun asti.

Kun ilmoitin siitä vessanpönttöviasta, huomasin kunnan sivuilla olevan taas haun päällä psykiatrisen sairaanhoitajan paikkaan. Lieneekö se uusi perunut vai meinaavatko palkata ihan toisenkin...jos ne jopa nyt laittaisi ne eläkeläiset sieltä pois notkumasta. Ajattelin kyllä tänään, että katotaan vaikka vuoden päästä, vieläkö tässä jollekin aletaan niiden kanssa.Tekee mieli lähinnä haistattaa kaikille pitkä paska. Ei mun kanssani eikä mun elämälläni leikitä.

Huomaan kellon olevan jo aika paljon, enkä oo soittanut sille T:lle. En jaksa. Stressaannuin tuosta ihmisestä ja sen tapaamisesta, aikaisin heräämisestä, joulukuusen hankkimisesta, joulusta, siitä Miehestäkin, omista tunteistani, muiden ymmärtämättömyydestä, päivätoiminnasta ja miten jaksan sielläkään. Entistäkin elämää mietin, lehmiä. Lapsuudenkotia. Mieli on hirveän levoton ja kuormittunut ja tiedän miksi, mutta en voi sitä kertoa kenellekään. Sitä ei ymmärrettäisi. Eihän ymmärretä oikein tavallisemmissakaan asioissa, vaan naureskellaan ja tämä on jokseenkin kummallinen, ellei jopa yliluonnollinen enkä siitä ainakaan netissä halua kertoa ja tulla haukutuksi hulluksi. Ehkä joskus myöhemmin uskaltaudun siitäkin kertomaan, kunhan ymmärrän itse mistä on kyse. Ehkä oon vain sekaisin, ehkä en niinkään.

Mihinkäs sitten olisin tänään ollut tyytyväinen? Siihen, ettei satanut vettä vaikka harmaata onkin. Siihen, että sain tuosta mieltä painavasta ja hämmentävästä asiasta kirjoitettua tähän, vähän pois mielen päältä, vaikka en kunnolla uskallakaan kertoa siitä. Päiväpaikassa huvitti, kun menin, niin se mies jonka kanssa on tultu aika hyvin juttuun, totesi ovella "huomenta", ihan kuin olis aamulla menny sinne. Kello oli siis 12. En tiedä oliko se joku aivopieru vai sanoiko tahallaan. Huvitti sitä itteäänkin. Se on meinaan yleensä aika hiljainen ja huomaamaton, oli aika yllätys tuo. Mukava, että se kokee mut niinkin hyvänä tyyppinä, että vaivautuu juttelemaan. Eikä se tee ärsyttävästi asiaa ihan mistä sattuu, sen pelkän puhumisen takia.

Tänään huomasin myös, miten oma naama näyttää erilaiselta, kun painoa on 12 kiloa poissa. On siitä sanottu jo aiemmin, mutta en oo ite osannut katsoa. Ostin syksyllä talvitakin, joskus syys-lokakuulla ja ajattelin ostaneeni vähän tiukan. Tänään huomasin sen olevan jo helmasta paljon löysempi. En juuri ajattele laihtumistani tunnetasolla, enkä oikeastaan puhukaan siitä enää, annan vaan mennä niin paljon kuin lähtee, koska olisi niin tyhmää lopettaa nyt kun on vauhtiin päässyt. Saako sitten enää koskaan aloitettua uudestaan. Aika paljon pitäisi isoja vaatteita alkaa vaihtaa pienempiin enkä voi enää piiloutua niihin isoihin, kun en halua että huomataan..ne on niin sietämättömän epäistuvia etenkin hartioista ja olkavarsilta. Keskityn enempi niihin kivoihin vaatteisiin, kuin kilojen miettimiseen. Olin säästänyt yhtä melkein käyttämätöntä talviulkoilupukua vuosia, ajattelin että mahdun vielä siihen. Ja monta muutakin vaatekappaletta on ollut kaverina. Käytin sitä joskus 10 vuotta sitten, ennenkuin iski hervoton masennuslääkeläski. Nyt mahdun takkiin jo, tosin se on vähän tiukka helmasta vielä mutta pystyy sitä jo käyttämään. Mulla kun on ylä- ja alavartalo pahasti eri paria. Mutta alan muistuttaa jo ihan ihmistä, muutenkin kuin etäisesti. Jos pyhien jälkeen jaksaisi vaikka alkaa laittaa jonnekin fb-kirpulle myyntiin noita parhaimpia, uusimpia kamppeita.

Mun "onneni" kai on ollut se, että ne läskit on enimmäkseen lanteilla,reisissä ja alleissa eikä niinkään vyötäröllä tai leuassa. Siis mulla on koko ajan ollut "muotoja" ja vyötärö eikä ihmiset aina oikein osaa käsittää, miten mulla voi olla noin paljon liikaa painoa. En kai itekään sitä oikein käsittänyt, kun ulkomuoto huijaa jopa omaa silmää. Kun joillakinhan se liika on melkein kaikki keskivartalolla ja naamassa. Silti minä sen diabeteksen sain jo alle neljäkymppisenä, mutta onhan mullakin toki vyötärölläkin ollut liikaa, vieläkin on. En oikein silti ymmärrä, miksi se tuli jo nyt, kun useimmin se on kuitenkin keski-ikäisten vaiva. Vaikka onhan nykyään jo parikymppisiäkin 2-diabeetikkoja. Vahvasti epäilen näitä mielenterveysongelmia ja jatkuvaa stressiä joka piti verensokeria koholla, jo ehkä hyvin nuorestakin. Ja se stressi, ahdistus ja masennus taas sai syömään väärin ja piittaamattomasti. Sukurasitettakin löytyy kyllä molempien vanhempien puolelta. Mutta kyllä vielä vähän harmittaa, kun olisin voinut tämän estää, jos olisin herännyt ajoissa tähän paino-ongelmaan. Mutta kun ei riittänyt paukut. Kai tämä on sitten sellainen elämän jättämä arpi. Ja onhan tuo nyt ihan hallinnassa pysynyt, mutta hiilareita on joutunut rajoittaa aika paljon. Makaroni ja keitetty peruna on pahoja, niiden kanssa saa olla tosi tarkkana. Riisi ei niinkään eikä uunissa paistettu peruna. Perunalastut on siis jääneet melkein kokonaan pois, niihin oon ollut tosi heikkona, enää ei niin usein tee mielikään. Ja popcorniin. Kerran oon tainnut ostaa tuubin Pringlesejä, eikä siihen tainnut mikään kaatua. Kunhan ei koko pötköä kerralla vetele.

 Kahden viikon välein tehdyt kotimittaukset, paastoarvo ja 2h pääaterian jälkeen on olleet välillä 5,5-6,5, paria poikkeusta lukuunottamatta, kun on syönyt jotain jäätelöä jälkkäriksi. Hoitaja sanoi viimeksi, että jos nuo pysyy näissä arvoissa, niin mitään lisäsairauksia ei oo näköpiirissäkään. Sanoi mun tehneen hyvää työtä. Jos sokeriarvot alkavat nousta, niin lisätään heti lääkitystä. Mutta mullahan ei alunperinkään ollut korkeat, todetessakaan, vaan just sen rajan ylittäneet. Että ei nyt pitäisi olla syytä huoleen vähään aikaan. Jopa lääkkeetön elämä olisi mahdollinen, jos paino putoaa tarpeeksi. Se olisi kyllä mukavaa. Oonhan muutenkin kyllästynyt iänikuisiin kiloihini ja huonoon itsetuntoon. Silti kuitenkin katon vähän peilin kauttakin asiaa, en halua olla ihan laiha tikku, se ei olisi oikein naisellista, vaikka ne taulukot sanoo mulla olevan vielä melkein 30 kiloa liikaa. :(  Eikä monet miehetkään tykkää liian laihoista ja muodottomista. Jos sillä nyt jotain väliä on. Tuo mahaläski on se josta eniten eroon haluan, kun se sotkee niin paljon tuota sokeriaineenvaihduntaa. Loput saa vaikka sitten ollakin. Mulle on hyvin outo ajatus olla ihan hoikka. En oo ollut kuin lapsena, jos silloinkaan ja ehkä en niin suurta muutosta haluakaan, kun tosiaan aina on ollut pyöreämpi. Mutta aika näyttää.

Yhdessä fb-ryhmässä ihmiset kehuu laihtuneensa tyyliin 10 kiloa per 3 viikkoa ja toiset suunnittelee jotain ihmedieettiä vuoden alusta tms. Mun tekisi mieli sanoa, että kaikkein helpointa se olisi, kun tekee ne pysyvät elämäntapamuutokset. Se ei oo niin nopeaa, mutta pysyvää. Minusta tämä ei oo ollenkaan niin vaikeaa, mitä ajattelin. No henkisesti kyllä aika rankkaa, kun on aina ollut iso. Ja pitää viitsiä liikkua. Mutta ei ne naiset halua sitä kuulla, ne haluaa ihmepikadieettejä. Tämä saattais olla vielä helpompaa, jos olisin työelämässä ja sitä energiankulutusta tulis sitäkin kautta.Eikä söisi tylsyyteen. Ehkä. Mutta mulle on liikunnasta kumminkin tullut valtavan tärkeä voimavara, varsinkin ulkoliikunnasta. En jaksaisi ilman sitä. Toivon Joulupukilta niitä Icebugeja, niin ei haittaa enää mikään keli. Nyt on ollut paljon tosi huonoja vesijääkelejä, mulla ainakin kipeytyy sääret liukkailla kävellessä, vaikka onkin liukuesteet. Tai ehkä juuri siksi. Etelämpänä ei edes tiet taida juuri jäätyä, meillä on jäässä tiet ja vesi sataa siihen sitten päälle.

Jaaha, tähän tulikin nyt tätä laihdutusasiaa yhtäkkiä ihan pitkät pätkät. Huomenna mennään E:n kanssa etsimään joulumuistamiset niille päivätoiminnan ohjaajille, se on kerännyt rahat muilta, tai kerää loput huomenna. Viime vuonna se hommasi vaivalla joulukukat eikä saanut kaikilta edes rahoja siihen ja maksoi omasta pussistaanloput. Nyt kerätään ensin rahat, kuka haluaa antaa ja sitten mennään kattomaan mitä sillä saa. Minusta on vähän tympeää, että se yksin niitä huolehtii niin lupasin lähteä mukaan. Saanpahan itekin vähän jotakin muuta värkkäämistä. Vaikka toisaalta tekisi mieli jättää ilman mitään muistamisia, kun niin tympäisee tämä päivä, mutta en minäkään niin ilkeä oo. Pitäisi koittaa tehdä aina niinkuin toivoisi itselleen tehtävän.

Olisipa jo kesä.