Onpa vaikeaa keksiä otsikkoa...Oon miettinyt mitä tapahtui, miksi oon näin luovuttanut. Tuntuu sille, että oon menettänyt tai menettämässä kaiken millä on merkitystä enkä löydä tilalle mitään. Silti pitäisi olla pää pystyssä, hymyillä ja jaksaa, vaikka olo on sanalla sanoen murheellinen. Ei voi myöntää, että nyt ei jaksa suunnitella elämää. Kaikille sanoo miettivänsä ja työstävänsä asioita, oikeasti ei tiedä yhtään missä mennään. Tuntee syyllisyyttä, surua ja ikävää. Syyllisyyttä siitä, ettei pysty työstämään noita asioita loppuun yksin, vaikka sitä odotetaan. Mittaan elämääni, ja huomaan, ettei mitkään unelmat oo toteutuneet. No, kai sitä miettii sentään vaan ei paljoa tulosta taida syntyä.
Surettaa sekin, kun jouluista puuttuu se tietty tunnelma, on puuttunut niin monta vuotta. Tuoksut, lahjat, lämpö, jakaminen. Ehkä tänä vuonna voisi järjestää ainakin niitä tuoksuja, mitään leivinuuniahan tms. ei oo lämmittämässä eikä toinen ihminenkään sitä tuo. Ei ota lahjojakaan vastaan.
Ehkä joskus vielä olisi toisin. I wish...
Lupauduin huomiseksi leipomaan E:n kanssa sinne päivätoiminnan pikkujouluun. Saa tehdä jotain järkevää. Kunpa saataisiin tehdä ihan rauhassa jopa, eikä kukaan ohjaaja olisi hosumassa, joulumusiikkeineen vieläpä. Me kyllä osattais ihan itsekin.
 |
| Pakko koittaa vääntää jotaki huumoria tästäki. |
|
|
|
Ärsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti