Tänään on ollut hyvin seesteinen olo. Eilen kävin vappupiknikillä joenrannassa, valokuvasin ja söin eväitä, istuin ja seurasin jäiden lähtöä. Tuntuu, että tuolla luonnon helmassa asiat aina löytää lopulta oikean paikkansa. Tänään aamulla sitten asioita loksahti paikalleen, kun mietin tätä miten aina uuvutan itseni ja miksi. Tästä puhuttiin M:n kanssakin lauantaina aika oivaltavasti. Tajusin, että joku outo levottomuus ajaa mua tavoittelemaan asioita, pakenemaan kotoa ja unohtamaan itseni. Viikkoja kestäneen vääntämisen jälkeen tajusin, että yritin liikaa sovittaa tuota erästä tummaa mieshenkilöä elämääni, tai etsiä sille jonkinlaista paikkaa mielessäni, ehkä sydämessänikin, elämässäni, annoin tunteiden viedä enkä ymmärtänyt mitä tuo kaikki tarkoittaa. Nyt tajuan, ettei sille ole sellaista ollenkaan, ei mitään lokeroa eikä taida olla kunnolla edes tilaa elämässä. Enhän minä ketään odottanut.
Muille ihmisille pystyn määrittämään paikan lopulta, tämä ei nyt löydä sellaista. Ikään kuin se olisi kietoutunu mun sydämeni ympärille, aivan vieraaseen paikkaan. Vaikeapa siinä on sitten tietää, mitä mieheltä toivois ja haluais, vaikka joidenkin mielestä sitä pitäisi pohtia ja selvitellä...enhän minä mitään erityistä osaa olla siltä vailla enkä toimia minkään eteen. Ihmettelen vaan. Ehkä se ei halua mun elämässäni tämän enempää edes olla.
Mulla on taipumusta yrittää saada asioita menemään haluamaani suuntaan, kärsimättömästi vieläpä. Eihän ne sitten mene yhtään mihinkään, kun itse laitan esteitä ja työnnän pois, koska on vaara, ettei lopputulos miellytä. Olisi niin kauheaa epäonnistua. Nyt mietin, että olisiko asioilla sittenki mahdollisuus järjestyä, jos en yrittäisi niin kovasti hallita lopputulosta? Oonhan jo luopunu kontrollista aika paljonki ja nyt haluaisin luopua vielä lisää, koska ei se tuota haluttua lopputulosta kuitenkaan. Enhän minä voi tätä elämää hallita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti