Aamumietteitä

Nykyään tuntuu, että elämässäni on osittainen auringonpimennys. Joku heittää siihen pitkän varjonsa, joka on siinä aina, samalla paikalla. Se estää multa ilon.

Tunne-elämä on mennyt ihan kaoottiseksi mulla, ja koko sisäinen maailma oikeastaan. En tiedä enää mikä on mitäkin. Huonommuudentunteet ja kaikenlaiset pelot on nyt nousseet pintaan ja niiden kanssa joudun painimaan jatkuvasti. En vain pysty tuntemaan itseäni hyväksi enkä jaksaisi jankuttaa asiasta itselleni enää ja todistella asiaa vastaan. On tosi vaikeaa olla itsensä kanssa, järkyttävän raskas olo ja suoranainen itseviha. Lieneekö tämä nyt sitten sellanen kiirastuli, joka mun on pakko käydä läpi, kun en pääse mihinkään enää pakoon itseäni ja noita tuntemuksia. Epävarmuus itsestäni ja elämästä on lannistanut mut. Mikään minussa ei tunnu riittävän, mutta pitäisi vain olla vahva ja pärjäävä. Kun saisin kerran elämässäni olla avuton.

Muiden ihmisten seura sai taas mut ylivirittyneeseen tilaan enkä oo aina ihan varma, haluaisinko palata sieltä ollenkaan. Kuuluisiko mun? M varsinkin tuntuu painavan jotakin tuollaista nappulaa, sen kanssa jutteluki ja koko oleminen lähtee ihan tuntemattomille raiteille. En tunne itteäni ollenkaan siellä. Oikeastaan tuo jutustelu on jo alkanut saada vähän huolestuttavia sävyjä, ehkä hieman liian lämpimiä, ainakin mun mittapuullani. Tekisi mieli lähteä karkuun, kun oma sydän on liian auki eikä välttämättä osaa varoa. Silti sydän kaipaa toisia, siksihän se onkin noin auki enkä minä jaksaisi enää varoa ja hissutella saati yrittää kontrolloida. Tahtoisin antaa elämän tapahtua. Mussa on nyt herännyt jotakin, jota oon yrittänyt kovasti sammuttaa ja hiljentää tai muuttaa joksikin muuksi, vaan en taida enää jaksaa. En osaa sanoa mitä se on, ehkä se on yksinkertaisesti minä itse. Se mikä musta valui tai tippui pois, taisi olla mun suojakuori.

 Oon kokenut jo pitkään, että mun tunteitani yritetään jarrutella, ettei saisi tuntea näin. Jo psykoterapiassa tuli sellainen olo. Mutta en minä oo elossa ilman niitä ja ne on tosi voimakkaita. Mua pidetään masentuneena, koska mua on tungettu jatkuvasti siihen tunteettomaan muottiin, jossa voin huonosti. Oon kokenut häpeää ja syyllisyyttä, koska tuntui, että mua osoiteltiin sormella, kun en pitkän psykoterapian jälkeenkään oo kuntoutunut.  Ihmiset ei oo vastanneet siihen levottomuuteen eikä tunneherkkyyteen ennenkuin nyt eivätkä nähneet mua omana itsenäni. Miten paha olo mulla on ollut, koska ei oo ollut toista samanlaista. Miten se ymmärtämättömyys on satuttanut vuosikausia, miten paljon se on eristänyt muista, turhauttanut ja nostattanut vihaa. Vienyt uskoa elämään. Siksi mua ärsyttää käydä siellä hoitajalla, kun en tiedä mistä siellä pitäisi puhua. Ei ne ymmärrä mun tunne-elämän kiemuroitani, sitä mikä mua eniten rassaa. Se on vain sitä samaa satuttavaa ymmärtämätöntä katsetta ja hiljaisuutta.

Kuinka voi hyväksyä itsensä, jos ei oo itseään vielä nähnytkään?