Meidän naisten vertaisporukalle ilmoitettiin maanantaina, ettei saada enää ensi viikolla päivätoiminnan tiloja käyttöömme. Käskivät ettiä jostaki uudet tilat, ei tarjottu mitään toista päivää edes. Olipa kädenojennus taas kerran. Heillä alkaa kuulemma jotkin käsittämättömät kesäkiireet eivätkä he ehdi koskaan juoda aamukahvia rauhassa, kun me tullaan sinne. Itehän ne on tuon ajan kyllä meille luvannu alunperinkin. Siellä ei ihan tasan tarkkaan oo koskaan maanantaiaamuisin mitään toimintaa ollut, paitsi tuota kahvinjuontia. Ei kesällä eikä talvella. Nyt ollaan oltu jo ilman ohjaajaa toista kk ja veikkaan ettei tuo ryhmä jatku syksylläkään ohjaajan kera, niin viedäänpä vielä tilatkin. Saatiin sitten vanhalta koululta yks luokka varattua sentään, en tiedä kuka sen lystin kustantaa vai loppuuko sekin, koska on liian kallista. On suututtanut ihan älyttömän paljon, kun asian voisi ilmoittaa kauniistikin ja yhteistyöhengessä. Tuntuu kuin olisi joku toisen luokan kansalainen, ihan läpimätä olo. Puhumattakaan siitä kaikesta mitä jäi päivätoiminnan ajoilta hampaankoloon ja tästä nykyisestä hoitosuhteesta... Sitten hermostuin yhteen ryyppyporukkaan, kun huutelevat ja tytöttelevät tuolla kylillä. Käskin painua jonnekin muualle, jonnekin mettään tai vaikka kotiinsa, heille kun pitäis nyt sitten olla joku erityiskohtelu ja julkijuopottelupaikka ihan luvan kanssa ja toiset ajetaan pois. Tuo on ärsyttänyt mua jo pitkän aikaa niin tulipa nyt sitten sanottua tuokin.
Kävin juttelemassa vertaispaikassa elämäntilanteestani yhen työntekijän kanssa. Se nosti pintaan aika paljon kaikkea, surua ja vihaa ja muuta kuonaa vielä lisää. Suututti eroaminen, terapian loppuminen ja se ettei mua oteta tosissaan tuolla vastaanotolla. Se kaikki oli yksinkertasesti helvetillistä vääryyttä. Vaikka noita kuinka on yritetty vuosikaudet selittää parhain päin ja vaikka mitenpäin niin ei se muuta asiaa miksikään. Joo, ihmisillä on oikeus päättää parisuhde, on oikeus kieltäytyä hoitosuhteesta, on oikeus päättää terapiasuhde. Ei se siltikään mun harmitustani poista. Se oli mulle niin vitun väärin. Onko mulla oikeus olla harmissani? Miksi se mitätöidään ja painetaan villaisella.
M ärsyyntyi muhun sitten, kun huomautin ajattelemattomuuttani, puoliksi vitsillä siitä, että se kulki ovesta itse ensimmäisenä. Mietin että miksihän semmosta oli tarve ylipäätään sanoa, kai purin turhautumistani ja oloani tuohonkin vielä. Olinpa typerä. Nyt pelkään milloin tulee oikea riita, koska en vain osaa olla hiljaa ja mukisematta. Siihen kaikki loppuu aina, tämäkin joka on nippanappa jokin alku. On vaikea näyttää suuttumustaan toisille, sehän tarkoittaa välitöntä hylkäämistä. Enkä usko saavani anteeksi mitään, on vaikea itsekään antaa anteeksi asioita. En minä oo koskaan kuullut että olisin saanut anteeksi jotain, vaikka oon ollut jopa pakotettu pyytämään. En saa nytkään anteeksi, että yritän elää omaa elämääni. Minunhan pitäisi elää vanhempieni määrittelemää elämää.
Eihän M tiennyt mun käyneen siellä juttelemassa, kerroin vaan tuosta vertaisryhmäjupakasta. Se tuumasi vaan rauhalliseen tapaansa: "sie murehit". Oikeasti multa oli revitty joku haava taas kerran auki ja lopulta mietin, milloin saan olla oikeasti onnellinen, vaan enhän minä sitä siinä vaiheessa tajunnu. Vajosin vaan. Olisi pitänyt älytä lähteä vaan pois nuolemaan haavojaan mutta kuvittelin, että se olo saattais helpottua siellä. Turhautti oma typeryys ja negatiivisuus siinä toisen nähen, en osaa yhtään mitään kunnolla. Tämä on niin helvetin helppoa, että kuntoutustukeaki myönnettiin enää vuodeksi. Suututtaa, etten voi purkaa oloani missään, nuo mt-ihmisetkin nuolee toistensa perseitä eivätkä näe tai kuule mitään. Voisivat mennä helvettiin jo kaikki. Vanhemmat ei kuule mitään, sisarukset ei kuule eikä ymmärrä mitään. Välinpitämättömyys on myrkkyä.
En aina ymmärrä omaa suuttumustani, en ymmärrä muitakaan ihmisiä. On hyvin helppo ymmärtää väärin toisten tarkoitusperät, jos kukaan ei koskaan oo selittänyt mitään käytöstään eikä ota vastuuta sanomisistaan tai teoistaan. Ihmettelen, miten mun olisi tarkotus käsitellä tuollaiset asiat, ettei ne jäisi kaivelemaan. Vaikka tehdään kuinka väärin, niin kukaan ei vastaa siitä, vaan kaikki jää mun kannettavaksi, mun syykseni. Ehkä syyllistyn liian helposti...
Törmäsin vielä Mieheen, josta ei saa puhua, pariinkin kertaan viikon aikana ja mun kuppi vaan täytty kaikesta ja keikahti. Mun piti koittaa levittää hyvää elämään, mutta kävikin ihan päinvastoin. Levitinkin ihan silkkaa paskaa. No mistä helvetistä minä sitä hyvää ammennan edes. Minä en niele enää yhtään mitään keltään paskiaisilta, keltään.
Kyllä joskus olisi kiva, jos joku vain halaisi kunnolla eikä julistaisi mitään viisauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti