Vapaa?

Keskiviikkona oli hyvä ja kiva juttutuokio Tummasilmän kanssa pitkästä aikaa ja M:nkin. Ei toki yhtä aikaa, koska näillä on mennyt sukset ristiin syystä x eivätkä tunnu mahtuvan saman katon allekaan kunnolla. Ensimmäistä kertaa vuosiin, jos koskaan, tunsin etten ole yksinäinen. En oikeasti muista aikaa milloin näin olis ollu. Aivan kuin jotain olisi valunut pois musta, joku valtava huoli ja taakka ja pystyin jopa hengittämään.Välillä tuntuu, että oon jopa ihminen. Ja nukun. Tuntuu, että M:n kautta saan purettua itsestänikin jotakin levottomuutta ulos, kun tuo laukoo ääneen levottomia ajatuksiaan ja saa mut nauramaan joka kerta. Oon niin kaivannut sitä, että joku nauraa samoille asioille. (Välillä kyllä mietin, että muut pitää mua varmaan ihan sairaana...) Sitten taas siinä on kyllä se vakavaki keskusteleva puoli. Sillä on taito sanottaa asiat järkevään muotoon, nekin joita en itse aina osaa ja hoksaa nopeasti asiat. Joskus kyllä tuntuu, että se ajattelee vähän liikaakin ja hääräilee siellä sun täällä. Pelkään vähän, että se tekee asioita toisten takia, yrittää mukautua toisten tarpeisiin liikaa, väsyttää itsensä enkä haluaisi käyttää sitä hyväksi mitenkään. Toisaalta se on valtavan ekstrovertti ihminen ja saa toisista energiansa ja mulla on tosi hyvä, rauhallinen ja valoisa olo sen kanssa. Tuossa hetkessä oli sekin erikoista, että kuuntelin sydäntäni enkä mitään pelkojani. Siksikin mulla varmasti oli niin vapautunut olo.

Nyt mun kuitenkin tekisi mieli taas vetäytyä pois tuon M:n luota, hylkäämisen pelkoa varmaankin, samalla kuitenkin tekisi mieli tutustua syvemmin. Ellei tämä kaikki lopu sitä ennen ja nuo ihmiset katoa. En tiedä onko se ylipäätään viisasta, alkaa ystävystyä miehen kanssa. Mutta se muistuttaa mua jostakin, mitä itse olin joskus. Se kuulostaa hyväksyvän kaikki muut muttei oikein itseään, niin kuin en minäkään. Tosin mulla on vaikeuksia hyväksyä muitakaan. En tiedä onko mulla silti sille loppujen lopuksi paljoakaan annettavaa, se on vielä nuori ja jääräpäinen eikä usko mitään.

Tummasilmä näyttää pitävän mut aika kaukana, ehkä ihan hyväkin niin toistaseksi. Onhan sillä syynsä varmasti. Ja mulla. Menin jotenkin pois tolaltani noiden parisuhdekuvioiden kanssa, en minä oo ollenkaan valmis. Ehkä en pysty parisuhteeseen ollenkaan. Menee kai loppuelämä yksinkin, oisko se jopa helpompaa niin. Kaikenkaikkiaan oon kyllä poissa tolaltani, ihan kuin elämä olis muuttunut pysyvästi. Vielä talvella tuntui, että hukun. Olisin onnellinen, jos tietäisin tämän olevan ihan oikeasti totta, eikä jotain lumetta joka haihtuu pian.