Sain ajan tk-lääkärille huomiseksi. En kyllä tiiä mitä siellä sanoisin, paitsi että en jaksa enää yksin miettiä ja ratkoa elämääni. Ettei mua oo kuultu kunnolla kohta kahteen vuoteen. Liekö hällä siihen ratkaisua, no mulla ei ainakaan oo eikä voida olettaa, että mulla olisi kaikkeen joku ratkaisu. Käyn sitten itkemässä ja valittamassa siellä, jos ei muuta. Kotona oleminen on tuntunut jo monta viikkoa lähinnä helvetiltä, viikonloppuna toivoin lähinnä, että kuolisin. Väsynyt oon ollut jo kauan ja toiminu jaksamiseni rajoilla. Ehkä oli virhe repiä ne haavat auki, tai sitten ei. Olisinko lopulta yhtään vähemmän surullinen ja enemmän iloinen, jos painaisin ne asiat ja tunteet piiloon enkä niitä käy läpi, en edes tunnusta itelleni. Jotenkin en usko.
Mt-hoitajan mielestä se oli huono ajatus, koska mun pitäisi mennä eteenpäin ja että ei nuo asiat sitten sotkeennu keskenään kun kahessa paikassa puhuu. Vastasin, että eihän niistä asioista oo puhuttukaan täällä ollenkaan...Entäs kun en oo halukas tai kykenevä menemään eteenpäin siinä tahdissa, minkä he on mulle asettaneet? Oon tehnyt kaiken mitä ne on odottaneet, oon sosiaalistunut, oon pitänyt pahan oloni sisälläni ja jutellut kivoista asioista. Oon myötäillyt, niellyt asioita, vaikka ollaan paljosta eri mieltä. Ollut menevinäni eteenpäin, uskotellut, että asiat voisi olla paremmin, nyt en enää jaksa. Kukaan ei kuule mun suruani eikä pettymystäni eikä sitä mille mulla ei oo ees sanoja. Vuosia kestänyttä epävarmuutta, sekavuutta ja ahdistusta, pelkoa, yksinäisyyttä ja syyllisyyttä omasta epäonnistumisestaan elämässä. Kun asunnosta, siitä jonka pitäs olla koti, tulee häkki ja kalterit. Kukaan ei tuu sinne etkä itse pääse ulos.
Joskus tuntuu että tuun ihan hulluksi, kun en löydä ketään kelle puhua. Kun ei koko pitäjässä tunnu olevan yhtään sellaista ihmistä. Onko kukaan tai mikään vieläkään mua varten, onko kaikki aina toisia varten. Koko tämä elämä, jonka pitäisi olla minun omani. Joskus tuntuu, että käyn noissa mt-jutuissa toisia varten, eläkelaitoksen tai noiden ihmisten takia. En tahdo enää mennä tuonne vastaanotolle ollenkaan, en koskaan. Tuolla uudessa vertaispaikassa oon tuntenut olevani elossa ja jopa onnellinen, ainakin tähän asti. Nyt pelkään ettei ne pidä musta enää, koska voin huonommin tai eivät jaksa mua ja hylkäävät. En halua olla taakka tai rasite kenellekään.
Tiedän, että mun pitäisi pystyä päästämään irti menneestä. Mutta tapahtuuko se itseään käskemällä, eihän mikään muukaan psyykkinen työ tapahdu niin. Eikä varsinkaan niin, että joku ulkopuolinen kertoo että nyt on aika.
Kyllä joku osa mussa salaa toivoo pääsevänsä osastolle, pois tästä kaikesta. Vaikka en sitä haluaisi myöntää ääneen. Kävelisin ulos elämästäni. En puhuisi kenellekään yhtään ylimääräistä sanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti