Enpä ole pitkään aikaan ollut näin väsynyt.Viikonloppuna jalat oli suht kivuttomat ja kävin jopa melko pitkällä sauvakävelylenkillä lauantaina. Noo sitten eräs tuttava kerjäsi vielä iltalenkille ja suostuin. Ja olin taas kipeä. Huokaus.
Sydämen alla on joku möykky joka ei anna minun nukkua vaan herättää liian aikaisin. Olen liian valpas, hermostunut ja kireä eikä päiväunetkaan tahdo onnistua.
Eilen taideterapian jälkeen väsytti niin, että en jaksanut tehdä edes ruokaa vaan hain kaupasta kaikkea turhaa ja mässäsin. Ei kiinnostanut, en välittänyt, en halua mitään, en jaksanut edes ajatella. Heräsin tänään kello neljä taas virkeänä ja tuli paha olo. Ikävä. Paha mieli taas kolarista, V:n takia. Itseni takia koska en kelpaa.
Se olisi taas yksi kalenteriryyppäysjuhla ja minä inhoan tätä. Inhoan kuunnella miten kivaa toisilla on, ainakin väittävät niin. Kivaa olla perheen kanssa, ystävien kanssa. Minulla ei ole yhtään ketään joka tekisi jotain kanssani, jota pätkääkään kiinnostaisi. En minä niin juoda halua, mutta toivoisin saavani olla porukassa silti. Kaikilla on se perhe ja minä vihaan sitäkin. Vihaan tätä kaikkea, vihaan yksinäisyyttä. Vihaan noita hymisteleviä ihmisiä, niitä jotka kerrasta toiseen tuovat ilmi että ei ole aikaa ja kiirettä pitää ja miten elämä on työntäyteistä ja mukavaa, eikä mulle ole siinä elämässä tilaa. Ettei minua haluta tavata. Miten pahalle tuokin voi tuntua. Mikä helvetin tarve joillakin on nostaa itsensä tuommoiselle jalustalle ja monille muillekin jalustoille. Suoraansanoen raivostuttaa,tekee mieli huutaa päin näköä jollekin. Lyödä vaikka turpaan.
Taideterapiassa piirsin kuvan, joka kertoi yksinäisyydestä ja kaipuusta mutta en kertonut sitä vaan kerroin jotain ihan muuta. Naamioin pahan mieleni joksikin muuksi, joksikin kukkasiksi ja perhosiksi. Oikeasti ajattelin, miten kaipaa sitä että joku tulisi luo. En tiedä miksi haluan piilottaa tämän olon ja sulkea pois. Ehkä se vain sattuu liikaa. Yksinäisyys joka on seurannut lapsesta asti. Ehkä se ei koskaan menekään pois. Minä en vain osaa olla ihmisten kanssa, tai osaan jotenkin mutta en voi päästää lähelle. Olen kuin oma äitini ja todella vihaan ja inhoan sitä itsessäni.
En minä voi päästää ketään näkemään mitä minä oikeasti olen. Ei sellaista huonoa voi näyttää kellekään eikä tarjota. Ei kannata. Yritän aina näyttää olevani jotain muuta, osaavampi, parempi ja vahvempi kuin mitä olen.
Nyt koitan taas nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti