On taas ollut ahdistuspäivä. Ylen aamutv:ssä Kelan lääkäri totesi jotaki siihen suuntaan, että jos työura on keskeytynyt sairauden takia, on ihminen aika "epäkuranttia" tavaraa työmarkkinoilla. Tiesinhän minä tuon, mutta tuli sellanen olo että helkkariako tässä. Vielä voisin saada tuurilla pysyvän eläkkeen niin ei tarvitsisi työttömyyskorvauksella kituuttaa loppuikäänsä. Kuka huolii töihin tämmöisen, joka ei ole vuosiin kyennyt täysipainoisesti työhön, kun ihan työkuntoisiakin laitetaan kilometritehtaalle harva se päivä satapäin. Ei kai minulla mitään tulevaisuutta ole, onko missään asiassa. Ihmissuhteet on päin hittoa, en tiedä missä haluaisin asua, missä on mun paikkani. Löydänkö koskaan edes uutta elämänkumppania, voisiko joku haluta minut. Haluanko minä ketään?
Sähköt oli tuossa poikki vajaan tunnin syystä x. Kerkesin taas ahdistua niin ettei nukuta ollenkaan. Mietin kaikkea mitä on voinut sattua. Kuntosalilla kävin huhkimassa päivällä ja se helpotti oloa. Sielläkin kyllä otti kupoliin kaikki äänet, onneksi otin mp3-soittimen mukaan.
V:n sanat ei jätä mua rauhaan. Miksi se halusi niin ilkeä olla? Ihan kuin olisi vähätellyt minua. En uskalla kysyä, pelkään että sama toistuu taas ja se hermostuu minuun lopullisesti. Kai olen niin kamala, ärsyttävä läjä paskaa sen mielestä joka ansaitsee juuri tuon eikä mitään muuta ja esitti kaiken muun. Olinpa taas typerä, kun laitoin itseni tuohon tilanteeseen. Suututtaa, olen vihainen itselleni. Joku ei näemmä opi. Ei miehet pidä minusta, ne kohtelee mua just noin. Ei haluakaan pitää. Minussa on jotain todella vastenmielistä enkä tiedä mitä se on, kukaan ei kerro. En vain kelpaa koskaan kellekään mihinkään. Ehkä olen sitten vain yksinkertaisesti liian ruma ja lihava.
Veljen vaimo väitti taannoin, että en halua ottaa hänen välittämistään vastaan. Siis wtf. En minä ole koskaan sen huomannut sellaista edes tarjoavan. Kysyy mun kuulumisia ehkä kerran vuodessa jos nähdään. Ehkä sillekin seura kelpaisi jos olisin toisenlainen, mutta en ole. Jos en olisi masentunut ja elämään pettynyt enkä näin hukassa.
Mun ratkaisu ilkeilyjen välttämiseen on ollu ilkeiden ihmisten välttäminen. Erakon ratkaisu, mutta sillä suojelen itseäni. Otan kanssa ilkeät lausahdukset usein ihan liian raskaasti - sellaisetkin, jotka on vain ajattelemattomasti sanottu, eikä ilkeäksi tarkoitettu. Siispä ignoroin ne. Jos on pakko olla tekemisissä (esim. töissä) niin just se välttämättömin, ja sellanen normaali kohteliaisuus kuten huomenta. Ei yhtään sen enempää.
VastaaPoista