Mieliala on ollut ihmeen korkealla tänään. Enpä muista että olisi koskaan ollut näin helppoa olla, vaikka on pyhiä näinkin monta. Yleensä ne ahdistaa ja tympii kovastikin. Tuntuu, että kaiken epävarmuuden ja ahdistuksen jälkeen viime viikonlopun tapahtumat on alkaneet antaa juuri sitä mitä olin vailla, vahvuutta ja itsevarmuutta. Tunnen olevani hitusen enemmän minä ja elävä, näkyvä ihminen niiden sanojen jälkeen mitä V:lle sanoin. Ja sen kosketuksen jota ei torjuttu. Mutta joku tässä häiritsee. Se, että ei masenna eikä ahdista mutta ei ole selkeästi kuitenkaan mitään muutakaan. Jotenkin ontto ja tyhjä olo. Levoton. Ehkä se alakuloisuus on niin tuttua ja turvallistakin jotenkin, niin sitä kaipaa. Kunpa osaisi kaivaa jotakin muuta sen tilalle.
Onhan mulla ollut hetkittäin aika yksinäistä, eipä sitä voi kieltää. Kaipaa jotakin vain olemaan tässä. Hengittämään ja tuomaan lämpöä. Saisi koskettaa. Taannoin kirjoitin,että en haluaisi elämääni ketään ongelmavyyhtiä kumppaniksi, mukana kiskottavaksi. Siihen voisin lisätä, että enpä haluaisi olla sellainen itsekään kellekään ja tällä hetkellä taitaisin olla juuri sitä. Toisaalta kaipaa jotain kenestä voisi pitää vähän huolta, vaikka en minä oikeasti kovin paljon jaksaisikaan.
Katsoin eilen sen elokuvan Sauna ja melkein itkin lopussa. Ennen ei tuollaiset pätkät olisi missään tuntunut, ahdistanut korkeintaan. Ahdistihan se nytkin. En osannut kuvitellakaan että suomessa edes osattaisi tehdä jotain tuommoista niin katsoin pahaa aavistamatta. Olen tullut tosi herkäksi, jotenkin pehmoksi. Niinkuin nuo pilvenhaituvat kuvassa. Kevyt ja leijuva. Vain leijun ja olen, vaikka asunto huutaa siivousta ja muutama muukin asia on hoitamatta. Olen tullut näkyväksi, minua on kuultu eikä tarvitse enää niin kovasti suorituksilla hakea näkyvyyttä ja hyväksyntää sekä sitä, että kokisin olevani parempi ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti