Mitähän hemmettiä.

Minä Olen-lehdessä oli juttua erityisherkkyydestä. Siellä oli puhetta hss-piirteestä eli elämyshakuisuudesta (high sensation seeker). En oo osannut pitää itteni mitenkään erityisherkkänä, mutta miten hyvin tuo kolahti minuun, se selittäisi tosi monta asiaa elämässäni. Tätä pitäisi tutkia vähän lisää.  Toki ahdistus ja stressi herkistää myös, tai niin oon aina ajatellu, että tuo kaikki herkkyys johtuu vaan ja ainoastaan siitä. Ei se ehkä ookaan niin. Tällä hetkellä on sellanen olo, että eikö mussa ookaan mitään kauheaa  kummallista vikaa, eikö edes silloin lapsenakaan.

Mun pitäisi pystyä olemaan täällä asunnollani enkä siedä tätä ollenkaan. Inhottaa, en saa tehtyä täällä tarpeeksi mitään ja vihaan itseäni. Mitä enemmän oon tekemisissä ihmisten kanssa, sitä enemmän tunnen tuota vihaa ja syyllisyyttä. Mutta kai se joskus hellittää. Jos se on mun ego, joka haluaisi mun jäävän yksin kotiin?

Se mun uusi tuttavamies, jonka kanssa jo vähän tutustuttiin siellä vertaispaikassa, katosi jonnekin. En tiiä mitä tapahtui. En voi olla ajattelematta, että olin sille jotenkin liikaa eikä se halua enää nähdä mua. Jos sillä onkin tunteita mua kohtaan enempikin.  Itekin tein noin, kun menin niin sekaisin ja hämmennyksiin tunteistani. Vaikka se vielä pääsiäisviikolla pyyteli mua yhteen kokoontumiseen, johon ei sitten itse oo tullut ollenkaan kummallakaan kerralla, edes silloin pääsiäislauantaina. Harmitti kyllä aika kovasti. Nyt mietin mitä tein väärin, pilasinko kaiken. En oo osannut ajatella kuin omia tunteitani, kun enhän minä voi toisen puolesta tietääkään mitään. Enkä ylipäätään uskonut, että joku voisi pitää minusta. Jos se ajatteleekin nyt samoin? Miten tuo asia otetaan puheeksi, kun en omistakaan tunteistani oo ollenkaan varma.

 Mitään puhelinnumeroitahan ei vaihettu, mutta yksi toinen mies sen kanssa kaveeraa ja on yhteydessä, vaan enhän minä siltä voi kysyä mitään...silloin paljastaisin tunteitani. Eikä se asia nyt mulle oikeastaan ees kuulu. Nielen ja tukahdutan orastavia tunteitani, joille ei oo nimeä eikä sanoja. En halua, uskalla kohdata niitä ja voin kamalan huonosti, kylmennetyin, kovetetuin sydämin. Jos kuuntelen ja raotan sydäntäni, pelkään löytäväni sieltä jotain niin suurta, ettei se mahdu mihinkään raameihin, ei tähän kehoon eikä minnekään. Jotain mitä en pysty salaamaan enkä lopulta taitaisi edes halutakaan. Miten minä sellaisen tunteen kanssa pärjäisin, en mitenkään, kun en kestä edes normaalia arkipäiväistä iloa. Varsinkaan jos kukaan ei sitä halua ottaa vastaan, tälläkään kertaa.