Naisten vertaisryhmässä oli aiheena muutos/mahdollisuus. Siinä sai valita korteista ne asiat, joihin haluaisi muutosta ja sitten pohtia kuinka ne toteutuis. Valitsin kortit: parisuhde, päivärytmi ja negatiivinen ajattelu. Pohdin niiden kautta ääneen tätä omaa tilannettani, miten nuo asiat vaikuttaa toisiinsa. Aivan kuin iso taakka olisi otettu pois sydämeltäni, kun sain sanottua ääneen ettei mulla oo kunnollista, järkevää päivärytmiä. Kuinka en uskalla parisuhteeseen ruveta ja jos uskaltaisin, ei ehkä olisi niin paljon negatiivista ajattelua. Jos taas olisin päivän jossakin työssä esimerkiksi, niin olisiko vähemmän ikävien asioiden pohdiskelua vai kaatuisko se kaikki pohtimaton niskaan sitten, kun tulee sieltä kotiin. Koska nyt mulle käy noin. Kun käyn esim. siellä vertaispaikassa, niin usein matkalla jo alkaa hiipiä alakulo ja masennus, ja kotiin päästyä ahdistus iskee kiinni. Samat ajatukset, tekemättömät asiat ja huolet alkaa kiertää kehää. Mikä ihmisessä on vikana, kun se ei voi olla kotona? Kun se ei viihdy yhtään.
Nuorin sisko pamautti eilen illalla uutisen fb-viestissä; hänestä tulee äiti. Aamukin meni vielä itkiessä ahdistustani. En tiedä mitä sanoa sille. Mun pitäisi olla kai olla taas iloinen mutta mietin vain, miten pohjattoman huono voin olla, kun en pysty olemaan äiti. En voi sanoa, etten haluaisi lapsia, en vain pysty haluamaan tarpeeksi. Saanko tuntea surua ja mielipahaa, vai pitäisikö se haudata jonnekin ikiroutaan ja piilottaa. Ajattelin jo nuoresta, että lapsia joskus olisi..mutta enpä tiennyt silloin miten tämä elämä lopulta menisi. Että olisin liki nelikymppisenä eksyksissä itseltäni ja kaikilta muiltakin.
Voiko joku rakastaa mua silti, vaikka oon tämmöinen repale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti