Äimän käkenä

Tässä viikolla näin unen, jossa menin ala-asteen kouluuni lähteäkseni siellä kiipeämään portaita ylös aivan ylimpään kerrokseen. Tiesin, että joku pikkutyttö oottaa siellä. Lähdin innolla ja tarmolla ja portaita riitti. Vauhti hyytyi loppua kohti ja portaissakin oli lopulta jotain säröjä, oli enempi kierteitä ja kapenivatkin. Kun pääsin sinne ylimpään kerrokseen, siellä olikin kaide edessä enkä päässyt sinne kerrokseen ollenkaan, vaan jouduin kääntymään takaisin. Siellä oli se tyttö vastassa, kaiteen toisella puolella.  Hyvin kuvaava uni, enhän päässyt sinne valvemaailmassakaan, minne olin menossa tai kuvittelin pääseväni. Millaiseksi ajattelin tulevan itseni ja elämäni terapian ja itsetutkiskelun myötä. Nyt joudun aloittamaan alusta.

Viime sanataideryhmän kokoontuminen meni aika pipariksi. Tuli sellanen tunne, kuin olisin ala-asteella, toiset osaa hirveän hyvin kaikkea ja minä oon ihan tyhmä ja pelkäsin jääväni porukan ulkopuolelle. Pahoitin mieleni jostain ohjaajan sanoistakin, otin itseeni aivan hirveästi. Teki mieli lähteä vessaan itkemään kesken kaiken. En tietenkään sitä sanonu siellä. Kotona iski ihan kaamea häpeä ja itsesyytökset joista ei ollut tulla loppua ollenkaan. No seuraavana päivänä sattui tämä kurssin ohjaaja kauppaan yhtä aikaa ja kun olin jalkaisin, niin se kysäsi että haluanko kyydin, kun ajaa tästä ohi. No minä sitten matkalla avasin suuni, sanoin, että pahoitin mieleni silloin ja kerroin koko jutun. Jotenkin tuntui että pitäisi asiaa saada selittää ja selvittää, muuten olisin jäänyt piehtaroimaan siihen olotilaan, kiukkuun ja loukkaantumiseen enkä ehkä olisi enää kyennyt jatkamaan sitä kurssia. Siitä seurasikin pitkä keskustelu, rehellinen ja avoin, lämmin. Sain kuulla sen, mitä se oikeasti tarkotti sen sijaan mitä itse kuulin. Sain avautua noista kaikista jutuista siihen kurssiin liittyen ja vaikeuteen mitä on ollut ja vähän muitaki juttuja sivuttiin.  Tuntui, että mua ymmärrettiin, kuunneltiin rauhassa eikä tuputettu vain mitään neuvoja hätäsesti.

Olin ajatellut jo että lopetan sen kurssin, oli niin kamala olo ja tuo yritti puhua mua ympäri. Sain niin kauniita sanoja, rehellisiä ja kauniisti sanottuja, just oikeita siihen hetkeen. Nyt on mennyt tässä monta päivää sulatellessa noita. Kun oon aatellu kauan, ettei musta välitä kukaan eikä edes pidä ja nyt kuulenkin taas jotain aivan päinvastasta, eikä se ollut jotain, mikä sanotaan vain ns. viran puolesta kannustaakseen. Piti kysyä sekin että onko mulla edes mitään lahjakkuutta...uskonpuute vaivasi ja vaivaa. Sydäntä lämmittää vieläkin ne sanat ja ylipäätään se, että jollakin on aikaa, harvalla tuntuu olevan. Ei aikaa eikä kiinnostusta. Ei sydäntä.

Omat ajatukset vie mut usein aivan pohjamutiin ja sitten tulee joku joka nostaa sieltä pois aallonharjalle ja taas kohta putoan. Sen keskustelun jälkeen illalla olin niin sekaisin, että ulkoa tultua istuin toppatakki päällä kauan aikaa. Tuntui, että se takki oli jotakin tuttua ja turvallista, jotain mikä pysyy eikä hämmennä tai keikuta. Kuin joku ankkuri. Eilen illallakin oli valtava sisäinen myrsky. On vaikea ymmärtää omia tunteitaan vieläkin. Ihmettelen sitä, että miten lähelle tuon ihmisen päästin, vaikka oon ajatellut etten ketään päästä. Mutta tokihan nuo ihmiset näkee mun tekstien kautta, millainen oon oikeasti. En osannut ajatella asiaa noin ollenkaan ja nyt pelko yrittää saada mut perääntymään. En minä tahtoisi näyttää muille mitä oon, miten herkkä. Haluan piilottaa sen jonkun kovan ulkokuoren taakse, etten satuttaisi itteäni.

Tässä ollaan nyt jonkun uuden äärellä, jonkun jota en osaa sanoittaa. Ehkä oon viimeinkin löytänyt jonkun auenneen oven?

Mun egoni taitaa alkaa väsyä.

Yhtenä iltana kirjoitin tuollaisen pikku runon, ei kyllä liity tähän postaukseen, mutta laitoin sen kuitenkin nyt tähän. Joskus on kaipaus siihen, että olisi vielä pieni, saisi olla turvassa ja suojassa.




                                                       joskus tahtoisin olla niin pieni
                                                         että mahtuisin kämmenelle

istumaan sateella kärpässienen alla

 

olla niin kovin pieni

eihän niin pientä voi elämä koskaan satuttaa?