Myllerrys

Herra Tummasilmä on palannut kuvioihin ja tuntuu nyt pyrkivän juttusille vieläki hanakammin. Ei se kovin kauheasti tainnut möksähtää, vaikka niin hassusti ajattelin pienessä mielessäni. Ei me puhuta kyllä enää kuin ihan lyhyesti, jännitän sitä aivan tajuttoman paljon. En tiedä miten olla. Mun mieli epäilee enkä uskalla lähestyä sitä, pettymyksen pelossani varmaan. Pelkään tekeväni väärin enkä uskalla alkaa tutustua siihen kunnolla.

Jotkut sanoo, että pitäisi kuunnella sydäntään, vaan miten tuotaki nyt sitten kuuntelee tässä...Ehkä oon tehnyt nyt jo virheen, kun oon päästänyt sen tuohon asti. Mutta miten oisin sen voinut estääkään? Pelkään sen muistuttavan liikaa omaa isääni, tai jotenki epäterveellä tavalla. Oikeastaan pelkään mun kiinnostukseni olevan jollain lailla epätervettä alunperinkin.  Mulla on mennyt vähän kaikki nyt pieleen, oon pääsiäisestä asti oikeastaan vain istunut enkä saa oikein mitään aikaseksi. En edes unta, puhumattakaan siitä, että ruokahalua kunnolla olisi. Syytin kevättä, syytin elämäntilanteen aiheuttamaa hämmennystä. Oikeasti taidan lähinnä vain pantata omia tunteitani enkä kuuntele itteäni yhtään.

 

Viime viikolla ajauduin aika syvälliseen keskusteluun erään herra M:n kanssa. M on sellanen kolmekymppinen valtavalla mielikuvituksella varustettu, ehkä vähän boheemi taiteellinen tyyppi. Käytiin läpi kirjoittamisaihetta, taiteita ylipäätään, naurettiinki ihan tyhmille jutuille taas. Kateltiin lopuksi kuvataideryhmän näyttelyä ja samalla puhuttiin vähän masennuksista ym. elämän hankaluudesta aika intiimisti, kun ei ollut muita kuulemassa. Se iltapäivä päättyi sitten halaukseen siellä pihalla erotessa hänen aloitteestaan. En kyllä tainnut olla oma itteni ollenkaan silloin, kun se hermostuneisuus ja jännitys oli niin mahdotonta ollut. Tuntu kuitenki että me tajuttiin toisiamme ja elämiämme, minä tajuan sen lennokkaita juttuja ja saan nauruterapiaa itselleni. Luulen, ettei kaikki jaksa kuunnella niitä eivätkä tajua.  Se kaivelee musta jotaki piilotettuja tai syväjäädytettyjä puolia esille, kuten tuon nauramisen taidon ja painelee ihan ihme nappuloita. Se houkuttelee mua sinne taiteelliseen maailmaan, jonne en oikein osaa kuitenkaan lähteä. Kaikenkaikkiaan voimaannuttava keskustelu oli.

 

Mulla on koko ajan sellanen ajatus ollut, että se on vain kuin pikkuveli. Nyt vasta rupesin ajattelemaan, että sehän onki ihan Mies ja mielessä myllertää ihan hitosti. Vaikka se oli kyllä lähinnä sellainen myötätuntoinen ystävän halaus, ainakin näin käsitin. Mulle jäi siitä kauhean kiva olo, vaikka hämmennyin aika kovasti, kun enhän oo tuollaiseen tottunu ollenkaan. Ajattelin paluumatkalla, että joku saa tuosta vielä ihanan, ajattelevan, tuntevan miehen itelleen. Jos osaa sellaista arvostaa.  Jotain mun sisälläni liikahti silloin enkä osaa sanoittaa sitä tietenkään. Ehkä se on ystävyyttä ja välittämistä? 

 

En oo nyt kyllä yhtään tasapainossa, käyn hirveillä ylikierroksilla ja toisaalta tekis mieli itkeä pillittää.  Helpottaiskohan asiaa, jos vaan antaisin tunteilleni ja kaipuulleni periksi. Alkaa jo vähän  tympiä oikeastaan. Sain sentään sanottua M:lle jotain sen suuntaista, että olisi se toinenki saanu jäädä. Vaikken sille uskalla montakaan sanaa sanoa silloin kun se olis. Olin kieltämättä tosi harmissani siitä pääsiäisestä, kun ei se tullutkaan sinne kokoontumiseen. Tuntuu, etten jaksa pitää sisälläni enää kaikkea, vaikka asiat olisi kuinka turhia ja lapsellisia. Ei kai mun enää tarvitse. Perkele.