Elokuvissa ja muutakin

Yllätin sunnuntaina itseni lähtemällä elokuviin, kävin katsomassa paljon puhutun Mielensäpahoittajan. Viime käynnistä onkin aikaa. Nauratti ja kosketti, tykkäsin. Lipunmyyjä sanoi, että tuo Mielensäpahoittaja on saanut muitakin sellaisia liikkeelle, jotka ei ole aikoihin elokuvissa käyneet. Samalla reissulla ostin talvitakin, sopivankokoisen sellaisen, kun isoksi on jääneet entiset. Oli pitänyt sellasta ahistusta, että oli pakko lähteä johonkin, ettei tarvitse lattiasta itteään kaapia. Liian huolissaan kai tulevasta on, aika toivottomalle tuntui elämä. Eipä se nytkään hääviä oo, mutta koitan olla ajattelematta oikein mitään tai ketään. Varsinkaan ketään. Se on sentään hyvä, että fyysistä jaksamista on nyt paljon paremmin, saa siitä henkireikiä, tyytyväisyyttä ja tunnetta että jotakin voi.

Siellä elokuvateatterissa huomasin, etten jännittänyt niin paljon mitä ennen. Onkohan sitä tullut oikeasti noin paljon itsevarmemmaksi. Ehkä on astunut vähän "lähemmäs" muita ihmisiä eikä oo enää niin paljon alempana muita, on lupa olla siellä missä on.

Toissayönä näin unta, jossa olin päivätoiminnan ihmisten kanssa J:n luona. Siellä oli olkkarissa kaikenlaista tavaraa levällään, ja makuuhuoneen ovikin irtosi saranoiltaan. Siinä oli kissakin, hyvinvoivana ja pulleana. Sain olla sen kanssa vähän aikaa. Milloinhan tämä lakkaa tulemasta uniin, onko koskaan niin käsitelty loppuun. 1.10 tuli neljä vuotta, kun muutin tähän omilleni. En minä osaa tämän kummemmin tuota käsitellä. Asian pitäisi olla vain "shit happens", mutta ei se mulle oo koskaan ollut sitä. Se oli häpeä, loukkaus, syyllisyyteen jättäminen. En tiedä miten edetä tästä, kun en oikein mitään saa ulos. Näen vaan tuommoisia unia ehkä yhtenä yönä kuukaudessa.

Unelmana olisi, että elämä olisi joskus vielä onnellista. Olisi, löytyisi Koti jossa olisi rakkautta, hyväksymistä ja tyytyväisyyttä. Tällä hetkellä elämä on kuitenkin suoraansanoen paskaa ja on vain odotettava. Entä jos odotankin ihan turhaan ja hukkaan aikani, kun odotan sitä terapeuttia? Onko se sen arvoista, eihän se mitään uutta taida tuoda. Mitään mitä en jo tietäisi, ja asioiden toteaminen uudestaan ei ihan hirveästi auta jos niistä ei pääse yli eikä ympäri. Voihan olla, ettei senkään kanssa yhtään kemiat passaa. Ehkä sekin toteaa lopulta, ettei voi auttaa mitenkään ja heittää mut taas jonnekin.  Tuolla tk:ssa ei ole tehty minun eteeni mitään muuta koko sairastamisaikana, siirrelty vain paikasta toiseen ja hoitajalta toiselle. Silti pitäis koittaa olla luottavainen ja positiivinen. En kertakaikkiaan kykene. Ei mun edes tarvitse, enkä pidä tuotakaan ärsytystä sisälläni enää kauaa. Mun asiat jäi liian kesken, eikä kukaan taida jatkaa niiden käsittelyä. Itsekään en oikein jaksa aloittaa uudestaan. En ymmärrä miten jatkan tästä yhtään mitään.

Ja munhan ei pitänyt miettiä mitään...