Ei niin mistään kotoisin oleva päivitys.

Alkaa olla aika loppuunkaluttu olo. Tahtoisin vain istua tuohon keskelle lattiaa, istua siinä päivän, viikon, kuukauden. Olla yrittämättä mitään. Ihmiset tekisivät ja huolehtisivat asiat ihan itse. Kukaan ei kysyisi tekisitkö sinä, tulisitko, menisitkö. Kuuntelisitko, ymmärtäisitkö, jaksaisitko. En kuuntele, en ymmärrä, en jaksa. Se mt-hoitajakin avautui ja paasasi viimeksi mulle, kuinka huonot tilat hänen mielestään päivätoiminnalla on...ihan kuin se olis mun vikani. Seuraavalla kerralla menen sinne, mutta en jää. Käyn vain kysymässä jatkot ja hyvästi, kiitos tästäkin turhasta. Mulla on itseni kanssa työskentely kesken, en aio lopettaa sitä vielä ja tuo vain sotkee sitä. Ei auta mitään niiden ongelmien kertaaminen, esiinkaivaminen ja palauttaminen mieleen ja sitten kahdeksi-kolmeksi viikoksi kotiin niiden asioiden kanssa. Varsinkaan niiden asioiden, joille ei nyt oo hirveästi edes tehtävissä.

Keskiviikkona sanoin yhelle päivätoiminnan naiselle, että vähän ärsyttää, kun se on koko ajan äänessä. En kai olisi sitä sanonut, vaan kun kysyi oonko suuttunut sille. Aiemmin sille sanoin jo jotain pariinkin kertaan, kun jatkuvasti kailottaa jostain turhasta kovaan ääneen, kuten tupakanpoltosta tai jotain omia henkilökohtaisia juttujaan ja puhuu toisten päälle. Huutelee niille ohjaajille omia asioitaan ihan milloin sattuu. Se kyllä pahoitti mielensä siitä, mutta en jaksa olla hyvä aina. Se saamarin akka kitisi vielä torstainakin, miten ei osaa muka leikata paperia ja ei onnistu ja plaa plaa. Ohjaajat tekee sen puolesta sitten kaiken. Sanoin, että turhaa kitinää tuommonen. Teki mieli lisätä, että keksi edes joku oikea ongelma mistä kitistä, jos ei ole. Vituttaa tuommoset turhat vinkunat.

Keksivät, että pitäisi keksiä joku pikkujoululahja kun naapurikunnan päivätoiminta tulee viettämään pikkujoulua. Että ihan itse tehtäisiin. Lue: minä keksin, suunnittelen. Siihen kyllä pitäisi sitten jonkun muunkin osata, pystyä ja haluta jotain oikeasti tehdäkin. Muutakin, kuin leikata lehtiä ja liimata paperia. Kukaan ei taas muista sitäkään, että ne asiat on mulla katkolla ainakin tämän kuun, nyt kuitenkin pitäisi jo olla suunnittelemassa sitä juhlaa. Eikä sitä tokikaan tehdä siellä yhdessä, vaan minä tekisin sen omalla ajallani yksin. Olkoon minun puolestani vaikka ilman, jos ei yhtään passaa osallistua. Helppohan siinä on ohjaajien keksiä kaikenlaista, kun ei itse tarvitse tehdä mitään, voi tämmöisen pahoinvoivan harteille sälyttää kaiken. Ja se oma joulukin sitten. En jaksa tehdä mitään suunnitelmia, en jaksa ajatella.Kunpa joku hakisi mut jonnekin, jossa ei tarvitse tehdä yhtään mitään eikä liikkua minnekään. Ei edes puhua sanaakaan. Saisi vaan istua sohvalla tai vaikka siinä keskellä lattiaa tekemättä mitään. Veljen tyttökin kastettiin viikko sitten, ei kutsuttu mua sinne. Välikö hällä, ei vitusti kiinnostaisi kyllä ollakaan. Eipä kutsuttu edellistenkään kekkereihin, en edes tiennyt että ne on kastettu niin enpä osannut tuotakaan odottaa. Minähän olisin kaiken pilannut taas läsnäolollani, hullu mikä hullu ja häpeämään olisivat joutuneet. Eipä oo mun tappioni eikä elämäni. Tokihan se lapsi oli 10 pisteen vauva. Niillä on kaikki 10 pistettä, koko helvetin perhe.

Ärsyttää kaikki. En saa tuollakaan päivätoiminnassa olla ja käydä vain itseni takia. Onneksi psykiatri oli keväällä kaukaa viisas, ja kirjoitti valtavan Oxamin-reseptin. Kai se tiesi, mitä on odotettavissa. Sillä pääsen aina joskus irti noista kamalista ajatuksista, ehkä joulunkin yli.

Huomasin, että en halua enää laihtua, en halua olla laiha. Se pelko siitä, ettei mua hyväksytä  hoikempana ja huomion kohteena olemisen pelko on saanut otteen. On liian riskaabelia jatkaa ja sitten kuulla, ettei se ole hyvä ja lihoa takaisin. Kai ootan perheeni hyväksyntää, mutta eihän sitä milloinkaan tule. Inhoan sitä, että ihmiset huomaa ja huomauttaa hoikistumisesta.

Voisipa olla kiva, jos olisi koti jonne voisi soittaa ja sanoa, että on hätä ja paha olla. Mulle sanotaan aina "ei". Ehkä sanon vastaavasti : painukaa vittuun mun elämästäni. Enpä osannut kuvitellakaan, että viha vanhempiani kohtaan olisi näin suuri. :(  Miten paksun verhon takana se on ollut kaikki nämä vuodet. Samalla tuntuu, etten voi elää ilman rakkautta täällä. Se on kaikki mitä tarvitsen, kaiken elämän perusta. Se, että pidetään toisista huolta, puolin ja toisin. Ei minusta oo oikein pidetty huolta, koen, etten oo oikein kellekään ollut oikeasti tärkeä ja rakas. Mummu kyllä yritti, ja pitikin kun olin pienempi. Sitten tuli murrosikä ja ongelmia ja mummukin vanheni ja sairasti. Silloin kun mummu kuoli mutta ei oltu vielä haudattu, kuulin sen puhuvan, se ääni tuli sieltä omasta asunnostaan. Sillä oli oma kaksio saman talon päässä, siitä oli puhkaistu läpikulku meidän puolelle silloin kun sen liikkuminen alkoi olla huonoa. Katsoin olohuoneessa televisiota ja kuulin puhetta. Suljin tv:n, ja se oli ihan selvästi mummun ääni mutta en saanut mitään selvää mitä se sanoi. Puhui aika pitkäänkin, en tajunnut, ehtinyt enkä varmaan uskaltanutkaan mennä lähemmäksi kuulemaan. Sanoma jäi epäselväksi, mutta ajattelen, ettei se varmaan mitään ikävää asiaa ollut. Alakerrassa ei ollut silloin muita, en muista oliko koko talossa. Meillä oli ollut jotain sanaharkkaa joka jäi selvittämättä kun mummun vointi ja muisti alkoi mennä aika äkkiä huonoksi. Niinkuin meidän perheessä muutenkin kaikki jääkin puhumatta, ei osata eikä uskalleta. Ajattelen, että mummu kyllä välitti musta, ehkä vähän enemmän kuin muista ja varmasti sitä loukkasin vaikka en tarkottanut. (Tarkennuksena tähän sanon, että en oo koskaan ollut sillälailla harhainen että kuulisin tai näkisin omiani.)

Paras joulumuisto onkin, kun oli aatto ja joulupukki oli käynyt vähän aikaa sitten. Mummu sitten tuli vielä ja sanoi, että pukilta oli pudonnut paketti pihalle, ja se oli mulle. Paketissa oli keltahiuksinen mollamaija, ja se oli vain mulle. Sitä ei tarvinnut jakaa isosiskon kanssa. Mummu taisi huomata sen mitä muut ei tajunneet, että minäkin tartten jotain, eikä vain elämistä sisarusten varjossa. Huomiota. Se suojeli isältäkin. Mummun luota ei ikinä ajettu pois. Isän ja äidin luota piti aina mennä pois, ainakin kauemmas. Harmittaa, kun sitä nukkea ei enää ole tallessa.

En tarvitse hienoa taloa, puutarhaa, pihaa tai autoa, enkä Nintendo wii:tä. En koruja enkä muotivaatteita. Tarvitsen mieluisan, ei liian raskaan työn, mukavan harrastuksen tai parikin ja ihmisiä joita/ jotka rakastaa. Yksikin riittäisi. Oikean Perheen. Perheen, johon minäkin kuulun, joka ei haluaisi menettää mua enkä minä sitä.

Eilen näin Miehen, josta ei saisi puhua firman auton, kahdestikin pienen ajan sisällä. Siitä ihmisestä ei juuri oo havaintoja ollut kuukausiin ja ihan hyvä kai se oli, etten auton sisälle nähnyt. Tunteet heitti aika montakin volttia eilisen illan. Suretti ja suututti, mustasukkaisuutta ja mitä kaikkea onkaan käynyt mielessä, hyvää ja pahaa. Aamulla olikin ollut taas mielessä se sen tytär, se on jotenkin vaivannut koko ajan. Tajusin, että peilaan sen kautta omaa lapsuuttani. Siitä pidetään huolta, sillä on isä, joka tekee sen kanssa juttuja ja viettää sen kanssa ainakin jonkun verran aikaa. Yrittää. Mulla ei ollut. Ehkä se on jonkinasteista kateutta ja mustasukkaisuutta, se mikä hiertää. Kyllä pelkään kohdata sitä kasvokkain, omia tunteitaan ja reaktioitaan pelkää kai.

Onneksi tämä päivä on kohta ohi, oon itkenyt silmäni turvoksiin. Mutta minä kohtaan vielä nuo kätketyt tunteet, koska ajattelen uskon mulla olevan vielä elämää edessä. Enkä halua jäädä ikuisesti yksin mutta kukaan ei voi mun kanssani olla, jos oon näin ummehtunut, epävakaa ja kesken. Ei oo reilua edes yrittää. Oon kirjottanu tänne monta tekstiä viime päivinä, vaan kaikki on tuntuneet liian typeriltä julkaistaviksi. Tämäkin tuntuu, mutta tämmöistä mulla nyt vaan on.Pitäisi mennä nukkumaan mutta kun en tahtoisi. Sängyssä on nykyään ihan sietämätöntä, kireää ja tukalaa, varsinki se herääminen.