Suorat sanat.

Nyt huomaa terapian puuttumisen aika selkeästi. Pää tuntuu poksahtavan kaikista ajatuksista ja huolista, joita ei voi ääneen sanoa.

Tilasin aamulla netistä verensokerimittarin, ihan oman mielenrauhani kannalta. Varmaan saisin sen tk:stakin, ehkä, sen rasituskokeen jälkeen joksikin aikaa, vaan en kyllä odota enää. Tässä on nyt kuukausi mennyt hermoillessa noita juttuja, ei hajuakaan missä ne sokerit milloinkin seilaa. Tk on kiinni eikä se diabeteshoitaja suostu niitä arvoja tässä välillä kattomaankaan kun ne mittaukset ei kuulemma kerro mitään. Sanoi vain: "mitäpä luulisit sen olevan?" En minä mitään luule, siksihän kysyinkin. Ajattelin nyt ottaa selvää, mitkä ruoat niitä sokeriarvoja oikeasti sotkee ja minkä verran. Jotakin kyllä huomaan jo omasta olostanikin, ettei ole hyvä. Muuten loppuu kaikki syöminen, kun ei uskalla mitään suuhunsa laittaa. Nyt kyllä helpottais paljon, jos ei tarvitsisi syödä ollenkaan, ei oikeastaan haluttaisikaan.

Ihmettelen, miksi 2-tyypin diabetesta hoidetaan 1-tyypin diabeetikon ruokavaliolla, nehän on aivan eri asioita. Käsittääkseni 1-tyypissä on ongelmana enemmänkin se, että sokerit laskee liian alas, 2-tyypissä taas ne pysyy korkealla. Miksi siis tulee tankata leipää, puuroa ja hedelmiä, nehän on ihan myrkkyä. Vaikka olisi kuinka täysjyvää ja kuituja ja hedelmäsokeria. En suostu tuohon. Sillä masennukseen ja pahaan oloon syödyillä hiilareillahan tämä on mulla ainakin saatu aikaan, niin miksi hiilarinsyönti edelleen parantaisi asiaa yhtään. Ja stressikin kuulemma saattaa kohottaa verensokeria. No eihän tässä oo kolmeen vuoteen juuri muuta ollutkaan. Saa siinä sitten heilutella brosyyria ja ohjata syömään vielä enemmän päin persettä. Onhan mulla toki painoakin ollut liikaa, melkein aina. Ja se sukurasite. Silti vituttaa tuollainen niputus, että näin syöt, tämä passaa kaikille. Syö vähän hiilareita vielä, niin saat sitten lääkityksen niihin sokereihisi, jotka pomppii taivaisiin ja sen jälkeen syöt vielä lisää hiilareita niin saat insuliinipistoksia lisäksi. Voi hallelujaa.

Pelkään, etten laihdu enempää, kun ruokavalio muuttuu. Ainoa opastus mitä tuohon olisi saatavissa, on tuo diabeteshoitajan ohjaus ja sehän on tietenkin aivan eri linjoilla. Enkä muutenkaan usko saavani tarpeeksi tukea siltä, jotenkin v-mäinen ja inhottava ihminen. Väsyttää tämä jatkuva epävarmuus joka helvetin asiassa, kun ei tiedä miten tehdä ja tekeekö oikein. Tosi hyvää terveydenhuoltoa tämmöinen.

Ensi viikolla aukeaa taas tk, ja hyökkään sinne heti ensi tilassa siihen sokerirasitukseen. Keskiviikkona olisi aika sille uudelle terapeutillekin siellä tk:ssa. Enpä osaa oikein odottaa mitään siltä, jotenkin on sellainen ajatus että olen ilman hoitoa. Ja olenkin. Mistä tietää tarvitseeko edes mitään hoitoa? Minä edelleen kaipaisin sitä tukea ja ohjausta, mitä en vanhemmiltani tai läheisiltäni, keltään ole saanut, enkä saa. Joka asiassa oon yksin koittanut pärjätä jo lapsesta, kuitenkin itseluottamuksen samalla vajoten liki nollaan. Keltään ei voi kysyä mitään, vaikka ei osaa eikä tiedä. Hävettää, kun ei tiedä ja osaa ja jos osaa, niin ei osaa tarpeeksi hyvin. Pitäisi olla aikuinen ja tietää ja osata. Pitäisi myös uskoa olevansa riittävän hyvä ja kelpaava, mutta kukaan ei näytä sitä. Ei auta vaikka hoet sitä itsellesi koko elämäsi, mikään ei muutu jos ulkopuolelta ei tule vahvistusta. Jos ulkomaailma ja muut ihmiset viestii, että et ole kenenkään mielestä sitä.

Tarvitsisin ihmisen, joka voi koskea ja olla lähellä, eikä siltikään aja pois, vaikka pääsee niin lähelle. Siitäkin huolimatta, mitä näkee ja kuulee. Ei sano enää, että olet niin kamala ettei sun kanssasi voi olla. Ei aja pois, vaikka välillä itkettää tai suututtaa. Joka ei vaadi olemaan mykkä. En kyllä tiedä, pystyisinkö ottamaan sitä vastaan ja luottamaan, kun mitään perusluottamusta ihmisiin ei ole. Pienikin luottamuksen yritys katkeaa melko pienestä säröstä. Ainakin se vaatisi paljon aikaa, se luottamuksen syntyminen. Haaveitakohan nämä vaan lienee.