Värisevää sielua ei saa tallata.

Viime yönä näin unta, jossa olin vanhassa kodissa, J:n luona. Kissakin oli siellä, ja muisti minut. Sitä vain yhtäkkiä ei oltukaan leikattu, ja oli tehnyt tässä välissä pentuja. Olin unessakin huolissani siitä. Tenttasin J:ltä jotain asioita, se puki siinä päälleen valkoista/vaaleaa paitaa. Se varmaan kuvasti sitä, että hän pääsee eteenpäin, mutta minä en. En pääse, ellei kukaan puhu mun kanssani. Vaikka eihän meillä ole puheyhteyttä, se olisi silkkaa riitelyä ja sitä se ei kestä yhtään. Tai kestää se omaa kitinäänsä mutta ei minun. Minäkin kestin turhaa napinaa ihan liikaa. Hänellä on vain oikeuksia, eikä juuri velvollisuuksia yhteiselämässä. Liian usein kuuli, mitä hän tarvitsee ja haluaa.

Ei kellään ole oikeutta tehdä noin, jättää asioita puolitiehen ja kuvitella asian olevan sillä selvä silloin, kun vain itse selviää. Ei ole oikeutta tietää aikuisen ihmisen puolesta, mikä hänelle olisi parasta. En tehnyt mitään sellaista edes, että tuollaista ansaitsen. Aivan kuin olisin ollut se syypää kaikkeen, ja elämä korjaantuu, kun pääsee musta eroon. Ilmeisesti kaikki on nyt sitten hyvin. Hänellä. Onko mulla koskaan? Tajuaako se miten satutti. Voiko luottaa enää koskaan keneenkään tai mihinkään, edes elämään. Vieläkin joskus on ikävä kotiin. Tämä meni niin väärin, ei tämä näin voi mennä.

Ollut muutenkin vähän nyyh-päivä, pms taitaa jyllätä. Eilen kypsytti taas tuo vastapäinen naapuri, kun se ei voi tulla luo sanomaan jos on asiaa,vaan se alkaa puhua puputtaa pihan toiselta puolelta. Joka kerta sanon että en kuule, ei mitään vaikutusta. Se alkoi mussuttaa jotain eilen siitä kun joudun aina kysyä uudestaan, tai siltä se kuulosti. Enpä tiedä kun en saa kunnolla selvää. En viitsi mennä luo, koska se on aina lähtenyt pois jos menee lähemmäksi. Siunatut mielenterveysongelmat. Oon vain tyytynyt tähän asti sanomaan kipakasti, jotta en minä kuule. En jaksa sitä. Se yhteenaikaan tuli soittamaan ovikelloa ja kertomaan jotain ihme juttuja ja huoliaan, oikeita ja kuviteltuja, kunnes en enää avannut sille ovea. Siinä on ihminen, jonka minusta ei pitäisi olla avohoidossa, ne jutut on niin harhaisia jotenkin ja levottomia eikä se niitä tietenkään omana tietonaan pidä. Se käy samassa päivätoiminnassa, ja sielläkin se alkaa puhua puputtaa heti niitä ihmejuttujaan. Ja ulkona heti kun näkee, hyökkää ulos kun ovi kolahtaa. Miten usein tekee mieli huutaa: älä puhu mulle. Se sama tyyppi silloin kerran urputti siitä, että en osaa ohjata niitä askartelutuokioita kunnolla. No eipä tarvitse myöskään niitä enää sietää, koittaapa sitten vaikka itse.

Ei minun ole hyvä viettää aikaa kovin ongelmaisten kanssa. Tuntuu, että imen sen kaiken pahan itseeni. Pahan mielen siitä, että jotkut voivat huonosti, paljon huonommin kuin minä eivätkä parane. Aivan kuin se olisi ainoa syy, miksi olen täällä maan päällä. Että kantaisin muiden murheet ja taakat ja olen tukikeppinä muille, minä joka en osaa tukea itseänikään. Pitää vain ymmärtää, on aina pitänyt ymmärtää, vaikka ei enää edes jaksa ymmärtää.

Aamulla pitäisi mennä siihen sokerirasitukseen, klo 7.05 otetaan ensimmäinen verinäyte. Paastoa tarvitaan se 12 tuntia ja nyt tekisi kovasti mieli lohtusyödä jäätelöä. Kaikesta etukäteen murehtimisesta huolimatta tuo ei nyt yllättäen ookaan enää oikein mikään juttu. Niin pieni ja maallinen. Tallottua sielua on paljon vaikeampi hoitaa, se ei hoidu millään pillereillä eikä ruokavaliolla. Ei edes pistoksilla.