Tänään, tai siis eilen, oli toiseksi viimeinen terapiakerta. Päässä vilisee kaikenlaista ja olo on levoton. Taitaa väsyttääkin vähän liikaa, eikä tietenkään nyt nukuta, kun aamulla olisi herättävä tiettyyn aikaan. Jossakin kirjoituksessa viime päivinä kirjoitin siitä, miten on ollut paha mieli kolmekymmentä vuotta ja miten se ei koskaan merkinnyt oikein mitään kellekään. Tai sitten kirjoitin siitä, mutta pyyhin pois. No kuitenkin, pohdin tänään sitä, miksi se on ollut paha ja surullinen niin kauan. Suurin syy, ellei jopa ainoa, on se, että on aina tuntenut jäävänsä jostain paitsi. Pienenä, alle kouluikäisenähän sitä ei osannut paljoa kaivata ja oli aika onnellinen kai. Mutta sitten alkoi koulu ja koululaisen vastuut. Pelotti mennä sinne aivan kamalasti mutta sitä ei otettu vakavasti. Sinne oli vain mentävä ja oltava kuten muutkin. Enhän minä koskaan osannut olla. Olin arka ja epävarma eikä koskaan tuettu riittävästi. Nyt vanhempana oon ajatellut, että olinkohan oikeastaan edes koulukypsä. Yleensäkin koen olleeni aina jotenkin "hidas" tai tullut vähän jälkijunassa muita ikätovereita.
Jotenkin se lapsuus oli sellaista holtitonta, ei ollut selviä rajoja. Sai olla miten parhaiten taisi, kunhan ei aiheuttanut vanhemmille kiusallisia tilanteita tai tunteita etkä kapinoinut sanallakaan. Aivan kuin minä siihen oisin kyennyt, tuittupää kun olin. Ei opetettu huolehtimaan itsestään tai asioista ylipäätään tai omista tarpeistaan. Huomiota ei saanut, isosisko ja pikkuveli varasti kaiken. Paitsi suuttumalla ja siitäkin sai rangaistuksen. Veljeä sukulaiset kehui mullekin, miten mukava poika se on. Minä tietenkin kiltisti hymyilin ja ajattelin: entäs minä? Oonko minä mikään. Ystäviä ei ollut eikä tunnetta hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta. Heikosti lohtua, turvaa ja ymmärrystä. Mummo yritti sentään, mitenhän pahassa jamassa olisin ilman sitä.
Katsoin tässä joku aika sitten Puhtaat valkeat lakanat-sarjaa dvd:ltä, ja samaistuin siihen Heikkiin. Millaista on elää sisarusten varjossa. Aina on tuntunut, että jompikumpi noista kahdesta (meitä on vielä 3 nuorempaa sisarusta) varastaa sen huomion. Oon ajat sitten lakannut odottamasta mitään, mikään suoritus ei minulta yllä tarpeeksi korkealle, tai että voisin jotain pyytää itselleni. Ettei minua oikeastaan edes ole. Ehkä oon joku utuinen haamu. Ja sisimmässäni aina yksinäinen, jotenkin tyhjä. Liian erilainen ja outo.
Tämän takia olen surullinen ja masentunut.
Joskus mietin (katkerasti), että jos joskus menen vaikka naimisiin tms. isompaa tapahtuu, en kerro sukulaisille ollenkaan. Joku senkin päivän multa varastaisi.
Olisko jo aika alkaa olla iloinen?
Olisko jo aika alkaa olla iloinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti