Uusi lehti

Eilen se sitten loppui, psykoterapia. On raskas olo, ja tunteet hetkittäin pinnassa. Liian levoton ja keskittymiskyvytön olo, kaikki on niin levällään ja unet on aika heikot. Sain hienon kortin, psykiatri oli sen itse tehnyt. Sen mukana sain kirjeen, jossa oli rohkaisulauseita tulevaisuutta varten. Terapeutti, psykiatri ja taideterapeutti olivat sen yhdessä tuumin kirjoittaneet. Se oli aikamoinen yllätys, mukava sellainen. Olen kuulemma "päättäväinen tahtonainen". Palaan tuohon kirjeeseen ehkä myöhemmin.

 Paljon jäi sanomatta viimeisellä käynnillä, päässä oli vain yksi hullunmyllytys. Lähinnä vain itketti koko ajan. Sain luvan lähettää vaikka s-postia, jos jotain vielä haluan sanoa siihen lopetukseen liittyen. On niin ihmeellistä, että tuollaisia ihmisiä on. Oon tottunut siihen ajatukseen, ettei apua haluta antaa ja nyt onkin ihminen joka haluaa antaa sitä noin kovasti. En oikein kunnolla tätä vieläkään tajua. Oon myös ajatellut aina, etten ole mikään terapiassakaan, tai että olen vaan joku merkityksetön, lähinnä kivi. Joka tulee sinne, sanoo asiansa, lähtee pois ja unohtuu. Nyt sekin asia on aivan toisin. Oon antanut itsekin jotain enkä vain saa, terapeutti sanoi oppineensa paljon itsekin työskentelymme aikana.  Muistan kun kauan jahkasin enkä uskaltanut kysyä V:ltä the kysymystä. Kerroin sitten terapeutilleni siitä kun viimein uskalsin. Se kertoi seuraavalla käynnillä ajatelleensa asiaa ja jännittäneensä moneen kertaan, kun minäkään en sitä vastausta heti silloin saanut. Siis OMG, miksi joku tekee noin, miksi ketään kiinnostaa ylipäätään mikään minun elämässäni noin paljon. En tiedä osasinko kiittää tarpeeksi tai antaa palautettakaan.

V:stä puheen ollen, sen kanssa oli tuossa ihan kiva kohtaaminen. Moikattiin ja katseet kohtasi ehkä sekunnin.Vähän hymyiltiin. Ei puhuttu sen kummemmin, mutta mulle jäi siitä jotenkin hyvä tuntuma. Rauha ainakin vähäksi aikaa. No sen verran siinä oli, että se puhui puhelimessa ja kuuntelin hetken sitä ääntä...miten joku voi olla niin...tuollainen. Joku joka saa minussa esiin sen naisen, naisellisuuden, mikä on ollut aina piilossa. Joka on antanut aivan hirveästi voimaa vaikka ei ole koskaan minun ollutkaan. Mulle merkitsee paljon jo sekin, että ei katso ohi vaan suoraan silmiin. Että olen nähty. Eihän voi tulla näkyväksi, jos kukaan ei milloinkaan katso kunnolla. Terapiassakin tulin nähdyksi, ei minua kukaan ole aiemmin oikeasti päässyt näkemään eikä ainakaan lapsuudessa kukaan halunnutkaan.

Luin juuri, että tietty pakkomielteisyys toisesta helpottuu turvallisen suhteen alkaessa...entä kun se ei ala? Mitäs sitten tehdään. Mulla tässä on ehkä kyse siitä, että on hankalaa päästää ihmisiä oikeasti lähelle. Pelkään ja uskonkin, etten saa tämän enempää milloinkaan kenenkään kanssa, että kaikki suhteet jää laimeiksi, jos niitä ylipäätään koskaan enää on. Kerrankin oli tilaa tuntea täysillä, koska toinen ei tullut liian lähelle. Riittäisikö tämä sittenkin koko elämäksi? Kun en minä halua enää sellaista latteaa suhdetta, ilman tunteen paloa. Haluan sellaisen, missä tunteet välillä leiskuu, kipinöi ja ollaan elossa. J ei koskaan vastannut siihen kipinöinnin tarpeeseen. Väestöliiton sivulla on lisää aiheesta.

Viime yönä taas suutuin ja raivosin unessa J:lle, läimin sitä ihan fyysisesti.

Torstaina oli jonkinlainen siivouspäivä päivätoiminnassa. Otin tehtäväksi tyhjentää pari hyllykköä kaikenlaisesta romusta ja sain siihen kaverinkin muka. Se oli mukana ehkä viisi minuuttia, ja sitten se löysi radion ja se keskittyminen loppui siihen. Piti laittaa radio soimaan ja jäädä kuuntelemaan sitä. Se jäi tietenkin minulle se loppu pääosin, ja olisi pitänyt sitten ehtiä seuraamaan mitä ne muut tekee. Tongittiin kaappia sekaisin ja sotkettiin uudestaan, vaikka sanoin ettei niitä kaappeja nyt tarvitse alkaa siivoamaan.  Ei kuunneltu. Kolme ihmistä perkasi jotain lehtikasaa eikä se kasa siitä juuri miksikään muuttunut, sinne se pino jäi pöydälle. Teki mieli sanoa että menkää vaikka kotiinne.  Ja kun en ehtinyt joka paikkaan tietenkään, niin sinne roskiin taisi mennä yhtä sun toista, mitä olin jemmannut. Kaikki haluaa tehdä miten huvittaa siellä, ei kuunneltu neuvoja ja kyseenalaistettiin sekin vähä mitä kuunneltiin, vaikka mulle annettiin jonkinlainen määräysvalta ja lupa päättää mitä säilytetään ja mitä ei. Silti ravattiin kysymässä ohjaajalta vähän väliä asioita ja sotkemassa kuvioita. Tuntuu niin turhalle monesti ja sanaharkkaahaan siitä sitten tuli, kun en kyennyt jokaisen tekemiseen keskittymään ja oma työkin oli kesken. Kun enhän minäkään mikään kone ole, vain kuntoutuja siinä missä muutkin ja minäkin väsyn.

Olin tehnyt malliksi jotain töitä, sitä askartelutuokiota varten. Multa sitten alettiin kysellä, että laitetaanko ne ROSKIIN. Se kyllä tuntui vähän kurjalle. Muutenkin tuntui että se mitä olin siellä aiemmin järjestellyt, ei merkinnyt mitään. Tuntuu ettei sitä vaivannäköäni siellä paljoa yleensäkään arvosteta. Oli tarkoitus koristella painamalla kangaskasseja, tähän tyyliin ja kaikki tyssäsi nyt siihen, että on tasan kahta kangasväriä eikä kukaan saa hankittua lisää, kun täällä ei ole sellaisia kauppoja. Ennen haettiin Tiimarista 60 kilometrin päästä, mutta Tiimarin kohtalo oli mikä oli. Netistä ei voi tilata, kun laskutus on kuulemma niin hankalaa. Eli vaihtoehdot on aikalailla nolla, kun en minäkään voi kangasväriksi muuttua. Värit on vaaleanpunertava ja vaaleansininen, eikä ne kyllä ihan lehdistä käy. Minusta. Siellä on kyllä askartelumaaleja, tai taulumaaleja ne kai ennemminkin on. Kai niiden on sitten kelvattava, mutta minä en takaa että toimii ja pysyy.

Edelleen punnitsen, jatkanko tuota ohjaustakaan, jotenkin se syö miestä. Koen, etten saa tarpeeksi tukea siihen. Yksi toinen nainen on samalla systeemillä siellä keittiössä, ja sen kanssa pidetään vaikka minkälaisia palavereja ja seistään vaikka vieressä neuvomassa jos on tarve. Minä saan suunnitella yksin kaiken ja sitten ollaan roskiinkin heittämässä asioita. Ja kun ne materiaalit tuntuu olevan noin kortilla. Kaikki tuo laskee motivaatiota ja tuntuu alisuoritumiselta. Ja se joidenkin asiakkaiden välinpitämättömyys, ei edes yritetä tehdä miten ohjeistetaan eikä tosissaan vaan vähän sinnepäin. Miten minäkään jaksan olla innostunut? Ja se, että 14 hengen ryhmä on liikaa. Ehkä lopetan? Tuosta ryhmäkoosta oon sanonut ja yhden kerran sain pienemmän ryhmän. Jos tuo kangaspainanta joskus tulee, en kyllä suostu ottamaan mitään 15 hengen ryhmää siihen. Miksi minun pitäisi pystyä johonkin, mikä on hankalaa terveillekin? Olen taas liian kiltti ja tulen poljetuksi. Pelkään, että minut ajetaan pois jos alan jostakin sanomaan, tyyliin ota tai jätä. Entäs jos ajattelisi, että ottakaa tai jättäkää itse. En minä tuota toimintaa välttämättä tarvitse. Mutta haluan harkita kunnolla. Nythän sitä ei ole ollut kesäkuussa eikä ole heinäkuussakaan, sanoin että nyt en jaksa. Tuli väsymystä, sitä diabetesstressiä, terapianloppumishässäkkää ja lopulta tuo huimaus.Voin ihan oikeasti tätä miettiä tässä. Terapian loppuminenhan se isoin energiasyöppö oli, ja se, ettei pysynyt pystyssä.

Uusi lehti kääntyy, ja se on pelottavan tyhjä. Mutta se ei ole enää musta eikä harmaakaan, vaan aivan valkea. Pelkään ettei se pysy valkeana, vaan joku sotkee sen liian täyteen omilla käsityksillään, ennenkuin itse ehdin mitään saada aikaan eikä minun toiveeni ja haaveeni mahdu siihen.

Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.

Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin

polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.

 

Tommy Tabermann

 

 

Tuolle juuri tuntuu nyt. Että on kömmitty, outoja hedelmiä hauraassa säkissä, varmaan polvetkin ruvella, tukka pystyssä ja takussa.

Tulipas taas tätä tekstiä, kun pääsin vauhtiin. Kirjoitan asioista paremmin kuin puhun, varsinkin tunteista. Eipä näitä kukaan kyllä kuuntelisikaan. Ymmärsiköhän tästä kirjavasta selostuksesta lopulta yhtään mitään...