Nyt pari kertaa, kun on nähty tämän miehen kanssa muiden tuttujen nähden, niin se on alkanut käyttäytyä ihan kummasti. Yhtäkkiä musta tuli varmaankin se maailman ärsyttävin henkilö siinä. Kommentoi tylysti ja kiukkuisesti, yrittää välttää katsomasta jopa päin. Jotenkin väkisin väännettyä tuittuilua ja läpinäkyvää, mitä se ei ees kyennyt koko ajan pitämään yllä. Enpä ymmärrä taas ollenkaan. Ehkä se yrittää jotakin piilotella joltakin, tunteitaan? Tai koko tätä juttua. Oon itekin ollut tosi herkillä tässä ja tuo tuntui ihan kamalalta, loukkaavalta.Vähän näytti silloin, että sitäkin lopulta harmitti. Kun minähän en kuuntele loputtomiin, vaan sanon takaisin. Kieltämättä teki mieli sanoa lopulta, että älä viitsi, aikuinen mies kiukutella ja räyhätä noin typeristä, mutta en sitten sanonut kuitenkaan (ainakaan vielä). Kuitenkin, kun muut on menneet, se lyöttäytyy seuraan ja käyttäytyy. Viimeksikin alkoi sopia tapaamista sinne Taiteiden yöhön.
Oon epäillyt ja miettinyt viimeiseen asti, että onko tuo sittenkään kiinnostunut, voiko muka olla. Mutta silloin Taiteiden yössä se paljasti jotain ääneen ensimmäistä kertaa, vähän ujosti enkä voi enää epäillä eikä tarvitse. En tiennyt mitä olisin sille vastannut, en mitään järkevää osannut siihen sanoa tietenkään. Hämilleni menin ja ujostutti, höpötin ihan hölmöjä. Saattoihan se vähän yrittää paikata sitä aiempaa huonoa käytöstäänkin pitkin iltaa siinä. Huomenna olis yksi tapaaminen, jossa oletettavasti nähdään. Saa nyt nähdä, miten tuo menee sitten...onko samaa äksyilyä ilmassa vai missä nyt mennään.
On mukavaa, että se uskaltautui ehdottamaan itsekin tapaamisia lopulta. Välillä koin tosi raskaana sen vastuun, kun tunsin heti aluksi, että koko orastava ihmissuhde on mun harteillani. Kun ehdotin sitä ensimmäistä sovittua kahdenkeskistä tapaamista, niin samalla siirsin sitä vastuuta myös tuolle miehelle. Oon aina yrittänyt kauhean paljon, vaatinut itseltäni, uupunut ja ottanut noita vastuita harteilleni aivan liikaa. Pitäisi oppia ottamaan vastaan asioita itsekin. Eikä mun oo nyt todellakaan tarvinnut tehdä kaikkea itse. Tuo mies näemmä tykkääkin olla ja on "pomo", johtaa, tietää asioita, paikkoja ja reitit mitä kulkea, pyytämättä. Huolehtii muttei hyysää. On ottanut sen paikan jo enkä laita todellakaan vastaan. Eikä se ala sitten kuitenkaan vängätä vastaankaan kauheasti, jos mulla on joku idea, osaa olla joustavakin. On ihanaa, kun ei tarvitse huolehtia kaikesta itse ja on turvallista, voi olla ajattelematta ja stressaamatta. Sen kun vaan seuraa perässä. Loppujen lopuksi oon tehnyt tässä toistaseksi tosi vähän mitään. Meillä sujuu tuollainen yhdessätekeminen tosi hyvin, mutta puhuessa tulee törmäyksiä melko herkästi. Herkät ihmiset kun reagoi äänensävyihinkin. En tiedä hioutuisko se ajan myötä, kun oppii tuntemaan toisen. Toisaalta tahtoisin olla sen kanssa paljon enemmän jo mutta toisaalta sitten tartten melko paljon aikaa tähän totuttelemiseen ja asioiden sisäistämiseen joka käänteessä.
Mutta jos mies noin oikuttelee ja kiukuttelee, niin saapa oikutella sitten ihan itsekseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti