Yöjuoksu

Olin herrahenkilön kanssa Taiteiden yössä, melko pitkän kaavan mukaan, tällä kertaa miehen ehotuksesta. Kaarreltiin sinne ja tänne, eikä lopulta ehditty oikein kunnolla minnekään vaan oltiin joka paikasta myöhässä. Kuunneltiin livemusiikkia, sen mitä ehdittiin ja juteltiin.Istuttiin yhdessä ravintolassa ja huomattiin, että toisessa alkoi esitys eikä olla siellä päinkään. Jäätiin silti istumaan. Yön päälle vielä lähettiin etsimään ruokapaikkaa, koska herralla oli sudennälkä. Ilta tuntui loppuvan pahasti kesken, tai yöhän se oli. Aina aika loppuu kesken.

Tuon ihmisen kanssa unohtuu muu maailma, kaikki tämä paska.Vaikka molemmilla on kuntoutujatausta, niin niistä asioista ei oo niinkään tarvetta puhua, vaan kaikesta muusta elämässä. Vaikka vieläkin tuo mua härnää pikkusen jutuillaan, yrittää juksata ja syöttää pajunköyttä. Eihän tuo muuten tunteitaan näytä eikä niistä kerro. Jokainen uusi käänne nostattaa mussa uudestaan pelon, että joko tämä ihminen nyt lähtee. Ettei se voi haluta jäädä tähän. Pelkään, ettei tämä ookaan totta, vaan jotakin, joka loppuu kohta. Olisin onnellinen, jos uskaltaisin.

Tämä kaikki muu elämä tuntuu tylsältä ja olemattomalta, mitäänsanomattomalta. Joitakin ihmisiä en jaksa ollenkaan. Ne jotka on joskus tympäisseet, ärsyttää nyt suunnattomasti enkä kestä niitä yhtään. En jaksa yhtäkään turhan pulisijaa ja asioidensa selostajaa, ei mua kiinnosta enkä osaa tätä aina ees salata, vaan sanon. Kun ei kiinnosta säästellä ketään miltään, niitä joista en vaan pidä. Yhtäkkiä tuntuu, että jotenkin repeän liitoksistani enkä halua mitään tästä entisestä enää.

Yhä seistään kaukana toisistamme, eikä uskalleta koskea. Tai ei osata.