Saa kai sitä uneksia

Tänään mietin, miten niin usein tuntuu, ettei saisi omaa elämäänsä ajatella yhtään. Ei mitään niitä asioita, mitä on saavuttanut ja mitkä toisi tyytyväisyyttä itselle eikä kellekään muulle. Sitä vatvoo ja pyörittelee samaa mukavaa asiaa mielessään, sellaista mikä ei merkitse kellekään muulle yhtään mitään, eikä oikein tiedä saisiko se merkitä itsellekään. Onko se tarpeeksi merkityksellinen asia. Onko niitä asioita, tunteita edes olemassa, jos niitä ei kukaan toinen tajua eikä jaa.

 

Tämä talvi on ollut raskas. Tunnen vieläkin olevani jumissa tässä. Ei mulla ole voimia kulkea tätä kuoppaista tietä loppuun, mun täytyy nyt löytää joku toinen reitti perille. Missä se sitten onkin. Ei tämä ole hyvä tie. Vaikka kuinka mulle painotetaan psykoterapian tarvetta, ei mulla siltikään ole jaksamista eikä mielenkiintoa siihen vanhojen asioiden jatkuvaan pyörittelyyn ja tonkimiseen. Mt-vastaanotto on jokseenkin välinpitämätön mun asioistani, tuota psykoterapiaa ne vain hokee. Sinne on ollut paha ja vastentahtoinen mennä jo kauan ja viime viikolla sanoin tulevani reilun kuukauden päästä uudestaan. Voin huonosti kolme päivää ennen tapaamista ja viikon jälkeenpäin. Hämmentävät asioita jotka ovat jo sekaisin, nostavat pintaan asioita, tunteita, joista eivät halua puhua. Minä olisin halunnut, että joku kuulisi sen viime vuosien kertyneen pahan olon, mutta ei sitä semmoista löydy. En ehkä osaa kertoakaan.

En enää suostu siihen, että saan koota itseäni käytävässä jopa yli tunnin, että jaksan mennä kotiin enkä raahaa mukanani sitä kaikkea negatiivista. Tunnen olevani siellä pelkkä arvoton paska.  Luotin liikaa siihen mitä luvattiin ja tärväsin aikaani. Mitä luvattiin yli puolitoista vuotta eikä koskaan löytynyt mistään. Ei edes sitä paikkaa, missä itkeä surunsa. Energia on valunut hukkaan eikä mulla ole minkäänlaista suunnitelmaa tai kokonaiskuvaakaan tästä tilanteestani. Oon koittanut hankkia rohkeutta, itseluottamusta ja varmuutta sosiaalisissa tilanteissa ja saanutkin sitä ainakin omasta mielestäni. Mutta en pääse siitä erosta yli, en vain pääse. Millainen paska ihminen tekee toiselle noin. En tiedä mikä oli mun osuuteni tapahtuneessa. Menetin kissani, ainoan ystävän, joka lopulta halusi olla enkä voi jättää tuota kaikkea taakseni. Hylkäsin sen. En oo niin vahva ja rohkea, että turruttaisin ja piilottaisin nuo tunteet ja jatkaisin kylmästi eteenpäin. En jaksaisi enää elää niin, en tiedä millä sen piilottaisikaan. Ehkä mun tulevaisuus, uudet suhteet on nyt lopullisesti pilattu. Unelmoin vain siitä, että joku haluaisi mut tuntea läpikotaisin ja rakastaa, vaikka en taida siihen itsekään kyetä.

 

Kuntoutustuki loppuu kesällä, ja nyt pitäisi tietää hakeako lisää, kun koko pakka on levällään. Se psykiatri luultavasti syyllistää mua taas siitä, etten yritä ja opiskele. Tietäisipä oikeasti, miten kovasti yritän. En osaa tämän paremmin, mutta ehkä tämä ei vieläkään riitä. En tiedä mitä tahdon. Oon saanut noita sekaantumisia ja neuvoja, suoranaisia vaatimuksia ja pää on aivan sekaisin. Samalla pitäisi osata olla vastuullinen aikuinen ja kantaa vastuu elämästään. Miten ottaa vastuuta, jos ei oo vapaa päättämään?

Mistä sen tietää, mitä tahtoo. Mitä on järkevää ylipäätään tavoitella. Työelämä pelottaa ja ahdistaa. Mihin minusta on siellä enää? Mitä minä ylipäätään teen täällä maailmassa, onko mulla mitään virkaa tai tarkoitusta. Paitsi olla huolehtimassa perheestäni ja niiden elämästä.

 

Tarvitseeko mua kukaan?  Vituttaa tämä paska tilanne josta ei pääse irti.