Vihasta ja vääryydestä

Mennyt viikko ja oikeastaan edellinenkin, on ollut yllättävän hyvävireinen. Viime viikolla aloin käymään kuntosalilla, tutustumassa noihin selkälaitteisiin. Nyt kun se lähete on voimassa fysioterapiaan, niin saan käydä pari kk ilmaiseksi. Katotaan tulisko tuosta tapa. Kävin myös Oulussa kattomassa dinosauruksia, olihan se jännä näyttely. Vähän tynkä tosin, ootin jotain isompaa. Kävin siellä diabeteshoitajallakin, ja se oli yllättävän positiivinen ja käski jatkaa samaan malliin.Aivan kuin pystyisin, eilenkin meni ties mitä herkkuja ihan surutta.

Viikonloppu onkin sitten mennyt tosi ahdistuneissa ja tukkoisissa merkeissä. Syksyn ja talven (joulun) tulokin ahdistaa ja mietityttää, miten sen taas jaksaa, kun mikään ei ole muuttunut paitsi korkeintaan huonompaan. Minä vihaan tätä sairautta, itseäni, inhoan mittailla sokereita ja käydä siellä vastaanotolla. Olisin voinut välttää tämän kaiken, jos en olisi tämmöinen laiska ja mukavuudenhaluinen asennevammainen. En olisi enää edes masentunut, jos osaisin ajatella toisin asioista ja elämästä. Jos pystyisin näkemään elämän, ihmiset ja maailman parempana, sellaisena miten monet muut sen näkee. Ne jotka jaksaa porskuttaa. Jos pystyisin suhtautumaan ikäviin asioihin järkevästi enkä reagoisi niihin jokaiseen kuten maailmanloppuun. Sitä tuntee edelleen olevansa kamala, sietämätön ihminen. Tästä puhuttiin psykoterapiassa monet monet kerrat, että olisi mun oma ajatus ja itse näen enempi vain niitä todisteita ajatuksen puolesta. On mahdoton uskoa jotain päinvastaista, koska viettää suurimman osan ajastaan yksin eikä kukaan oikein tunnu olevan halukas seuraani. Ne jotka joskus ehkä olisi, tuntuu olevan jotenkin vääriä tai en oikein ymmärrä niiden motiiveja. On vaikea harjoitella ajattelemaan toisin itsekseen ja toisten seurassa lopulta tuntee olevansa riittämätön tai se seura tuntuu väärälle, sellaiselle jossa en välitä ollakaan. En löydä ihmisiä, jotka haluaisi olla kanssani mun itseni takia.

En minä osaa näitä juttuja yhtään. Oon väsynyt ja turhautunut, kun tarpeisiini ei vastata. Liityin yhteen keskustelufoorumiin, ja kyselin siellä yhtä asiaa diabetekseen liittyen ihan asiallisesti muilta. Sain vastaukseksi jotain tyyliin: "käy kirjastossa tai kirjakaupassa ja lue". No kiitos, eikö google kävis? Mieli pahoittuu joka päivä lisää, kun jotain kontaktia yrittää ihmisiin saada niin pieleen menee. Kohta ei ole enää mitään kontaktia keneenkään, ei vain osaa eikä pysty, lannistuu. Jotkut ehottaa lenkille menoa yms,  mutta se jää sitten vaan siihen, aivan kuin sanoisivat lämpimikseen. Enkä minä koskaan sano mitään vaan kiltisti nielen, ymmärrän ettei ne halua seuraani. Kuinkahan kauan jaksaa ymmärtää. Ymmärsin J:täkin yli kolme vuotta,en edes suuttunut vaikka se teki mulle ihan helvetin paskasti eikä edes ymmärrä lopettaa sitä. Aavistelen, että se on tehnyt kissalleni jotain jota se ei voi mulle kertoa. Sen jos on tehnyt niin minä lyön. En tyydy kutsumaan helvetin typeräksi mulkuksi enää. Terapeutti aina sanoi, että pitäisi oppia hillitsemään tunteitaan niin että ne voisi käsitellä rakentavasti. Miten tuollainen käsitellään, kuuntelemalla kun se urpo jotain mumisee miten hänellä on oikeus? Hänellä on aina oikeus, kaikilla on oikeuksia eikä velvollisuuksia, paitsi minulla. Minulla on velvollisuus olla vaiti, koska olen paska ja syypää kaikkeen. Velvollisuus suostua kaikkeen ja olla mielinkielin. Miehellä ei ollut velvollisuuksia huolehtia että tilalla olisi työntekijöitä riittävästi. Oli oikeus odottaa minun tekevän työt sairaanakin. Oli oikeus sanoa että siltikään en ole riittävän ahkera hänelle ja oikeus jättää asiat vielä näin, auki koska hän pääsee eteenpäin.

Oon niellyt ja sietänyt silmitöntä paskaa ja loukkauksia elämäni aikana toisilta ihmisiltä, jopa läheisiltä. Välillä tuntuu, että huvikseen sellaista tehtiin ja sanottiin. Haukuttiin haisevaksi läskiksi, saatanan pitkätukaksi, ja ties miksi. Lopulta oma isä sanoo muuttaessani kotoa, että hyvä kun lähden, ettei se jaksa mua. Äiti sanoo, ettei se aio tulla mun luokseni koskaan. Oon kuullut äidinrakkaudesta sanottavan jotain muutakin, kauniimpaa. Ehkä mulle ei sitä rakkautta ole olemassa, liekö minkäänlaista. Sisko sanoo, että oon sotkenut ja pilannut oman elämäni ja käly sanoi, ettei se halua/jaksa mua, koska itse aiheutan ongelmani ja masennun. Tuolta tekee mieli kysyä, että mikäs sun ongelmas on, tai oikeastaan kaikilta. Tältä kälyltä voisin kysästä, että onko uupumukseen toimiva ratkaisu tehdä lisää lapsia.

Ei minun vihani mene perille kuin nyrkein. Kukaan ei usko sanojani, ne voidaan vaientaa milloin tahansa eikä niissä ole voimaa. Loppuuko tämä väsymys ja turhautumus ikinä, pääsenkö ikinä purkamaan näitä tunteitani. En terapiassa ehtinyt kuin pikkuisen mainita, tai hädin tuskin tajuta olevani vihainen. En uskalla kunnolla olla, eihän vanhemmilleen saa olla vihainen, ei varsinkaan äidille.