Semmonen sunnuntai.

Keväällä ostin uuden pöytäkaluston ja lahjotin vanhan eräälle opiskelijapojalle + jotain aterimia. Tai äitinsä sen sille järjesti, en tavannut koko poikaa enkä sitä äitiäkään sen paremmin tunne. Tämän pojan mummo asuu tuossa vähän matkan päässä, ollaan monesti juteltu kulkiessamme. Kehui ja kiitteli sitten mullekin miten tyytyväinen poika siellä asusti. Oli siitä pitkään hyvä mieli. Tänään tämä mummo pysäytti tuossa kadulla ja kertoi pojan löytyneen sieltä asunnostaan kuolleena kaksi viikkoa sitten. Oli saanut happomyrkytyksen. Se oli ajatellut mulle kertoa, mitä tuolle pojalle kuuluu. Päässä on nyt risteillyt monenlaista ajatusta, luvallista ja luvatonta. Vai onko luvattomia ajatuksia edes olemassa? Typeriä ja turhia ainakin. Mullekin voi sattua jotain eikä kukaan osaisi kaivatakaan vähään aikaan.

Pitäisi korjata välit tuohon omaan perheeseensä, ennenkuin jotain sattuu. Ei hajuakaan miten se tehdään, kun minun on mahdoton enää vain niellä sitä kaikkea selvittämätöntä, puhumatonta mutta mitään asioita ei selvitetä, vaan lakaistaan edelleen maton alle. En voi vain olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Joulunahan mulle kerrottiin siitä veljen tulevasta perheenlisäyksestä. Siitä ajanvalinnasta johtuen tuli sanottua kaikenlaista kun mieli oli jotenkin pahana sen joulun takia, ja nyt mulle ei kerrota sitten ollenkaan kumpi sieltä tulee, liekö jo tullutkin. En tiedä saanko edes kysyä vai nouseeko siitä joku meteli. Tämmöistä meillä on aina, puhumattomuutta, epäselvyyttä, veristä loukkaantumista, joustamattomuutta ja väärinymmärrystä tahallaan tai vahingossa. Kukaan ei ota vastuuta mistään teoistaan eikä sanomisistaan vaan yrittää sysätä sitä muille. Sanotaan asioita tosi rumastikin, pahoitetaan mieliä, mutta mitään ei sovita. Koskaan ei riidelty ja sitten sovittu. Puuttuu se kokemus, että voit suuttua ja olla hankala joskus, silti rakastettu. Aina sait siitä vain rangaistuksesi. Tämän takia en uskalla suuttua tai ilmaista mitään eriäviä mielipiteitäkään, koska siitä seuraa aina hylkääminen ja kaikki on pilalla, vihataan etkä saa anteeksi.

Minun pitäisi saada olla vihainen, huutaa ja kiehua, kerrankin. Ei auta vaikka kuinka sitä suuttumustani ja patoutunutta vihaa itsekseni puran, kun en saa purettua sitä mikä oikeasti mättää, sitä asian ydintä. Eihän vihainen oikeastaan saa ollakaan, ei varsinkaan omille vanhemmilleen. Olo on jotenkin ummehtunut ja tunkkainen usein ja se näkyy varmaan naamastakin. Jos ihminen tukahduttaa vihansa ja muut negatiiviset tunteensa, pystyykö se olemaan oikein muutakaan, paitsi lamaantunut, tyytymätön ja masentunut?

Paha olo jäi tästä päivästä. Oksettava möykky ja päätä kivistää.