Sovin viime torstaina, että menen uudelle terapeutille seuraavan kerran syyskuun alkupuolella. En tiedä oliko viisasta, mutta silloin se tuntui ainakin hyvälle, jopa helpottavalle ratkaisulle. Nyt on lähinnä ahdistanut kuoliaaksi, kun ei tiedä miten selviää. Ei luota omiin siipiinsä. Entinen terapeutti on luvannut laittaa jonkinlaisen tiivistelmän yhteistyöstä tälle uudelle, ehkä se olisi siihen mennessä ehtinyt sen tehdä, kunhan nyt palaa lomalta. Jos siitä jotain apua olisi, jos tuota ylipäätään kiinnostaa edes lukea koko selostusta. Vähän jäi sellainen olo, että ei oikein tiedetä miksi olen siellä, mitä mun kanssani pitäisi tehdä. Enhän minäkään sitä tiedä, olen siellä, koska psyk.poli potki ulos. Psykiatrin lausunnossa sanottiin, että hoitovastuu siirtyy kotikuntaan. Tuntuu että se vastuu on tällä hetkellä vain mulla itelläni. Myönnän, että en ole kovin yhteistyöhaluinen, oikeastaan vituttaa käydä siellä.
Välillä käy mielessä ajatus, että olisi parempi olla kuollut, kun ei tämä tästä miksikään näytä muuttuvan. Pitäisi muuttaa asioita, mutta mistään ei tule otetta ja vaihtoehdot tuntuu kaikki yhtä huonoille. Samat käsittelemättömät, kesken jääneet, kipeät asiat vain kiertää kehää ja jäytää vuodesta toiseen. Ne ei ole edes mitään vanhoja juttuja, vaan ihan viime vuosilta. En osaa purkaa sitä eroa kellekään niin, että pääsisin siitä yli. En tiedä ketään kuka ymmärtäisi ja jaksaisi. Oikeastaan koko viime vuodet on vain yhtä jäsentymätöntä sekasotkua, kysymyksiä vailla vastauksia. En pysty kunnolla tajuamaan mitä tapahtui, aivan kuin olisin vieläkin jonkinasteisessa shokissa. Shokissahan minä sieltä lähdinkin. Kaikkea on vähän raavittu esille mutta mikään ei ole valmiiksi tullut. Niinkuin olisin joku pingispallo, jota on nakeltu sinne ja tänne. Oon helvetin kyllästynyt ja väsynyt olemaan yksin ja tähän elämäntilanteeseen muutenkin. Minäkin haluaisin olla jo jonkun kanssa, mutta nuo edellisen suhteen asiat kummittelee koko ajan. Kaipaisin ehkä jonkinlaista vertaistukea ainakin, jotain paikkaa missä voisin sanoa miten pahalle se tuntuu. On vaikea ylipäätään kohdata näitä tunteita, senkin opettelu jäi kesken. Olisinpa saanut käydä siellä, kunnes olisin ollut valmiimpi lopettamaan, päässyt edes vähän eteenpäin ja jalan johonkin rakoon että olisi jotain mikä kantaisi. Kaipa ne siinä sitten säästävät, kun laitetaan rikkinäinen ihminen tyhjän päälle. Kun hoito loppuu, loppuu toivokin paremmasta. Mitä ihmiselle jää, jos siltä viedään toivo? Ei mitään. Tässä on paljon vääryyttä.
Alan nyt keksimään pakolla jotain positiivista asiaa edes lauseen verran, tuppaa aina menemään nuo pohdinnot aika negatiivisiksi ja synkiksi. Pakkohan elämällä on olla se toinenkin puoli, vaikka piilossa sitten olisikin.
Aamulla kävin pitkällä lenkillä eikä enää huimannut. Illalla löysin mustikoita noin puoli litraa tuosta takametsästä, oon tyytyväinen kun sain lähdettyä. Könytessäni sieltä pöpeliköstä omalle pihalle, naapurista yksi nuorimies oli koiransa kanssa lenkillä ja naureskeltiin sille koiralle, kun se on niin pöhkö, innokas ja utelias kaiken suhteen. Kuuli tietty heti, että joku siellä metsässä mönkii. Se piristi mieltä aika paljonkin, ihmeellisellä tavalla. Helposti imen itseeni toisten huonot vibat mutta helposti näemmä tarttuu se nauru ja ilokin, hymy. Tuollaiset kohtaamiset antaa mulle ainakin jaksamista ja uskoa parempaan, vaikka ne onkin noin pieniä. Hetken aikaa tuntuu taas paremmalle. Siitä kai tietää käyneensä pohjalla, kun oikein mitkään asiat ei ole enää itsestäänselvyyksiä.
Varasin ajan lääkärille perjantaiksi, kyselen niistä sokeriarvoista. Tai lähinnä aion laittaa ne kuntoon vaikka sillä lääkityksellä, en ala enempää asiaa ihmettelemään kun kuormaa on jo muutenkin tarpeeksi. Pelkällä ruokavaliolla ja liikunnalla en onnistu, kun mieliala on huono.
P.S. Se koira on länsigöötanmaanpystykorva. Uros, olisko noin vuoden ikäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti