On taas ollut aika paha mieli, en oikein pääse niistä V:n sanoista yli. Olisi pitänyt antaa heti itsekin suoraa palautetta, vaan kun en tajunnut vielä miten paljon oikeasti loukkasi. Olen jotenkin hidas hoksaamaan, varmaan siksi, kun olen oppinut salaamaan ja piilottamaan tunteeni automaattisesti enkä niitä osaa näyttää.
Itkettää. Voisiko joku kerrankin pyytää minulta anteeksi oma-aloitteisesti, vai olenko se taas minä joka pyytää ja selvittää? Itsehän tuota kyllä kerjäsin. Jos otan asian vielä puheeksi, miten kovasti tuo mut seuraavaksi haukkuu? Sehän nyt kai kuvittelee, että kaikki on ok koska en mitään sanonut. Mitä olisin voinut edes sanoa? "Haista kuule sinä kukkanen"? Minusta sen tyyli ilmaista asia kuulosti silloin vain hyvin jämäkälle ja suoralle, mutta vihainenhan se vähän oli, tai ärtynyt ainakin. Kiusaantunut.
En minä mitään pahaa tarkoittanut taaskaan, kaikki kääntyy aina huonoiksi asioiksi. Saahan sitä hermostua mutta tartteeko olla ilkeä ja vähättelevä. Törppö. En minä ansainnut tuota.
Voihan sillä tietenkin olla vielä jotaki oireilua sen onnettomuuden jäljiltä, niin flippasi. Olisikohan ollut myös hämmentynyt omasta reaktiostaan ja koko tilanteesta. Jos pelkäsi että mitä siitä seuraa, alanko aukoa päätäni tai jtn, pelkäsi tilannetta ylipäätään ja oli epävarma. Halusi puolustaa omaa tilaansa, reviiriään. Sitten kun huomasi etten alkanut mesota vaan teinkin jotain ihan päinvastaista niin palasi "normaalitilaan". Ja miten paljon sitten vaikutti se aiempi lähestyminen ja ulospyytäminen. Plus että kun on mies, tuskin niitä useinkaan kiinnostaa alkaa halailemaan julkisesti, varsinkaan jotakin ei niin läheistä. Kyllä minä senkin tiesin. Mutta olisin minä sen nyt uskonut ihan vähemmälläkin, en minä tahtomattaan kenenkään iholle noin pyri. Eikä se ollut edes se idea että pääsen tuota halailemaan, vaan se, että saan sanottua mitä olen ajatellut ja tuntenut. Myötätunnosta. Ja siitä etten enää hylkäisi itseäni. En vain osaa ilmaista itseäni ja asiaani tarpeeksi selkeästi.
Nämä on tämmösiä pohdintoja ja olettamuksia, omaa syyllisyyttäni kai siirrän hetken. Itsestäni vikaa etsin taas. Ehkä tärkein kysymys on, miksi minä reagoin näin? Johonkin tämä nyt taas sohaisi. Ja se, että oliko vika minussa, minun persoonassani, sisimmässäni. Kuulin vain että "oletpa typerä kun taas häiritset jollakin tuollaisella joutavalla minua ja viet aikaani.". Olenhan minä tuota kuullut jo lapsuudessa isän suusta. Häpesin. Taisi kuitenkin tarkoittaa, ettei siinä ole hänestä sopiva aika eikä paikka moiselle. Mikä tässä nyt sitten on totta ja mikä ei. Paitsi se, että tuntui kuitenkin hyvälle, lämpimälle koskettaa toista noin. Nähdä toisen hymyilevänkin lopulta. Ja että itse olen liian herkkä monelle asialle, nyt ehkä tavallistakin enemmän. Ehkä tuo toinenkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti