Solmussa.

Eilen meni hermot terapiaan ja terapeuttiin täysin. Sillä oli jo valmiina ratkaisut tunteidenhallintaongelmiini ja kovasti niitä käymään läpi, jotakin TIP-taitoja joita voi sitten käyttää seuraavilla kerroilla kun tulee hankalaa. Sanoin sitten ääneen että "mitä tuo nyt liittyy tähän hetkeen, olisko mun pitäny osata käyttää noita siinä järkytyksessäni". Se yritti loikata yli senhetkisen oloni täysin, joka oli tosi surkea. Sen järkytyksen ja pelästyksen yli.

En minä jaksaisi nyt miettiä isommin ratkaisuja, kaipaisin vain ymmärrystä, että ymmärtäisin itseäni nyt. Tunteet on ihan pinnassa ja vaihtelee, yhtä sekamelskaa. Terapeuttini ei tunnu sitä tajuavan, tuntui että se vähätteli mun oloani. Tai ei ottanut sitä tarpeeksi vakavasti. En ehkä osannut sitä ääneen ilmaista. Suututtaa ja turhauttaa kun ei tajuta, että minä en tunne enkä ajattele kuten normaalit ihmiset. Että tunnejärkytys ei mene ohi, kun en ymmärrä mitä tapahtui. Kun en pääse purkamaan asiaa.

Eikö nyt jumalauta voisi joku jo vaan kuunnella, mitä mun sydämellä on. Koko ajan pitää vaan jaksaa ja jaksaa, pohtia tulevaisuutta pää pystyssä, keksiä ongelmiin ratkaisuja vaikka sydän ja sielu on niin täynnä pahaa mieltä, huolta ja pettymyksiä ettei henki kulje. Joku kysyi "ootko saanut puhua tapahtuneesta". No oon, mutta en siitä mitä tuntemuksia se herättää. Mille se tuntuu. Kellä sellaiselle on aikaa tai kykyä? Nyt terapeutti sitten alkoi pohtimaan miten terapiassa jatkossa pitäisi toimia. Pyyteli vinkkiä että miten hän voisi auttaa. No helvetistäkö minä sen tiedän, minä haluaisin vaan selvitä järjissäni NYT. Se ei voi sitä sivuuttaa. Jos mulla ei ole enää koskaan ketään keneen voisin luottaa, kelle uskoutua, niin mitä minä teen täällä maailmassa. Minä en vain jaksa yksin. En jaksa kantaa pahaa mieltäni ja sulkea sitä sisälleni enempää.

Sitä, miten pahalle tuntuu, kun sanotaan "ei mulla ole sulle aikaa" jos ehottaa jollekin tapaamista. Kun kaikilla on aina jotakin tärkeämpää jota ei voi siirtää. Yleensä se on se puoliso/perhe/työ. Sanon "onpa kamalaa mennä mammografiaan, pelottaa että löytyy syöpä". Siihen vastataan: "älä ajattele sitä". (Sen sijaan käytä aikasi kuunnellen mua ja mun ongelmia).

Miten helvetisti tässä maailmassa pitää suuttua, että tulee ymmärretyksi ja kuulluksi?

Tämmösiä pieniä loukkauksia,torjuntoja, mulla on viime ajat täynnä, ja isompiakin pettymyksiä jotka on herättänyt paljon tuntemuksia. Ne on sitten painettu piiloon, kun ei tiedä miten niiden kanssa pitäisi olla eikä voi sanoittaa. Ei tiedä onko lupaa tuntea mitä tuntee, pelkää toisten kommentteja jos yrittää kertoa herkistä asioistaan. Kun ihmiset voi olla aika ilkeitä joskus ja minä olen herkkä. Se pelko on saanut mut vihaiseksi. Tässä kohtaa koen epäonnistuneeni terapiatyössäni. Vai pitäisikö terapeutti laskea mukaan. Kun oon joutunut asioita kantamaan sisälläni, saamatta sanottua niitä ääneen. Miten pahalle tuntuu, kun menettää kaiken mikä tärkeää oli. Kaiken mikä kantoi ja oli syy jaksaa.

 Tuntuu että nyt on menty aika kauas siitä, mitä olen odottanut, väärille urille. Mulla on vähän reilu vuosi jäljellä tuota, ja asiat on kaikki levällään. Nyt tuntuu että en halua jatkaakaan enää. Jos minä en tuolla voi puhua, niin missä sitten? Jos tuollakaan ei ole tilaa, eikä aikaakaan enää. Jää käsittelemättä se kaikki, mikä estää mua pääsemästä elämässä eteenpäin. Siksikin varmaan olen vaiennut oloistani, kun en halua enää lääkityksiä ja niitähän mulle tarjotaan jos tämä apu ei riitä. Tai sähköhoitoa. Mutta mitä se auttaa näihin ongelmiin? Kun eihän nämäkään ongelmat ole masennuksesta johtuvia, vaan masennus johtuu noista. Kun kukaan ei ole kuullut eikä nähnyt mitä mun mielessä on. On oltu sokeita ja kuuroja mun tarpeilleni. Torjuttu ja lytätty kaikki mitä itsestäni annan ulospäin, aivan kuin en saisi olla elävä ihminen ollenkaan. Pelkkä ruumis joka ei sitten sekään kelvannut joillekin, siitäkin löytyi vikaa. Enkä minä koe edes olevani masentunut kovastikaan, vain hukassa ja peloissani. Huolissani. Hädissäni kun en tiedä mihin suunnata, mitä askelia ottaa kun mikään ei tunnu tuottavan tulosta.

Mulla on ollut eräs vertaistukipaikka vuosia, mutta siellä ei enää siedetä juuri minkäänlaista vakavampaa aihetta. Siellä on ollut hyvä tuulettaa joskus tunteita ja purkaa sydäntään, mutta nykyään sieltä tulee enimmäkseen vain loukkauksia ja lyödään lyötyä. Tuo on ollut mulle tärkeä paikka. Kerroin ihastuksestani  niin mua alettiin haukkua ties miksikä huoraksi ja psykoottiseksi pakkomielteiseksi. Voinee arvata, että tarinan jatkoa ja loppua ei siellä tulla tietämään. Paninpa merkille, että ne huutelijat oli kaikki jotaki loppuelämän sinkkuja. Kateus vie kalatki vesistä...olishan se ollut kamalaa jos joku toinen onnistuisi. Nyt oon sitten vain joutunut nielemään sen kaiken pahan mielen mitä asia on aiheuttanut, kun en ole osannut puhua. En tiedä kelle edes olisin. Eräs kaveri tiesi, ja totesi "olipa törkeä tyyppi, unoha koko kaveri". Okei. Ehkä itseäni suojellaksenikin olen vaiennut asiasta, kun jatkuvasti kuulee vaan tuollaisia vähättelyjä ja torjuntaa. Ehkä kuulen niitä omassa päässänikin. Ehkä mua ei kukaan ymmärrä missään ikinä. Pelkään täälläkin joka ikinen kerta, että mua aletaan tuomita tai arvostella. Hyökätään.

Huomaan miettiväni, mikä tämä pelko on, joka tässä on ongelmana. Joka aktivoitui varmaankin jo, kun suunnittelin V:n lähestymistä. Hylkääminen, torjunta? Jonkinlainen hyväksikäyttö ja kiusanteko. Jotakin mikä on jäänne jo peruskoulusta. Entä jos näitä ei ihan oikeastikaan tulla käymään läpi milloinkaan? Kun minä en saa sanottua, ja koen etten saa sanoa.Ehkä pelkään, että terapeuttikin hylkää jos alan ilmaista toiveitani. En usko että se oikeasti haluaa kuitenkaan toteuttaa niitä vaan haluaa tehdä kuten häntä huvittaa, kyllästyy ja hylkää ainakin emotionaalisesti. 

Eilisen tunteenpurkauksen jälkeen terapiassa jäin jumiin syyllisyyteen ja häpeään siitä, että ilmaisin tunteitani eikä tilaa muille tunteille ole. Sama tapahtui naistenryhmässä keskiviikkona, kun käytiin vierailulla eräässä pienkodissa vanhusten luona ja on tapana laulaa. No nehän laulut oli itkuvirsiä suurimmaksi osaksi, ja itku kurkussa olin siellä. Lopuksi lauloivat sitä Suojelusenkeliä jota oon itekin nyt kuunnellut, ja minä en voinut olla siinä vaan menin käytävään itkemään. Yritin ajatella että mulla on tähän lupa nyt, ja ihmisiä ollaan kaikki. Ehkä mua ei tuomita. En tiedä tuomittiinko, mutta vieläki nolottaa. Myöhemmin päivällä oli "keskusteluryhmä", jossa aihe on valittu, mutta keskustelu rönsyilee aika lailla. Ennen sitä oli vapaata keskustelua, ts. samat 3-4 ihmistä puhuu ja loput on hiljaa. Alkoivat sitten puhua siitä Eerikasta ja kaikesta kamalasta mitä on tapahtunut maailmalla, kaikki maholliset surmat yms. kauheuksia päiviteltiin. Oli pakko kysästä että onko nuo nyt ihan sopivia aiheita tämmöseen ryhmään. "Kyllä sitä nyt vaan pitää kaikkea pystyä sietämään" sanoi ohjaaja. Aha. Välillä tuntuu että minä oon siellä ainoa joka ymmärtää mt-ongelmista yhtään mitään, kun ei niitä siellä edes ääneen koskaan mainita. Ehkä minä oon liian ongelmainen noiden joukkoon. Ehkä tuo ei olekaan mt-ryhmä. Jos pääpaino olisi edes siellä toiminnassa ja tekemisessä, niin minäkin voisin tuosta hyötyä ja saisin rauhan hetkeksi ajatuksiltani. Mulle ei riitä että saan käydä istumassa jossakin hiljaa tyhjänpanttina, voin tehdä sen itseksenikin vaikka kahvilassa tai kirjastossa. Jätinkin sen ryhmän nyt joksikin aikaa tauolle, ei mun voimat nyt riitä tuohon. Jatkossa ehkä kokeilen jotain toista ryhmää tai jään kokonaan pois.