Mua on suututtanut ja ärsyttänyt ihan tosissaan eilen ja tänä aamunakin. Kyrpinyt suorastaan eräät toiset ihmiset, ja minä itsekin. Kävin kaupassa, ja sen jälkeen olenkin vain itkenyt. Olen itkenyt ihan vaan sitä, että tuntuu pahalle. Toisen puolesta ja omastani. Omia pettymyksiäni ja sitä miten lähimmät voi satuttaa. Ja miten itse haluaisin vain halata ja pitää kiinni. Oon joskus todennut että mun itkuni tulee lapsuudesta asti. Lopulta itkenyt ihan vaan siitä ilosta (ja varmaan helpotuksestakin), että pystyn tuntemaan tämmöisiä tunteita toista ihmistä kohtaan, että minussakin on jotain normaalia ja inhimillistä. Ehkä alan pikkuhiljaa uskoa että ne on totta. Ehkä minä selviän. Toisaalta pelkään menettäväni tämän kaiken hyvän ja lämpimän.
Mulle on musiikki toiminut purkukanavana, itketän itseäni kun tarpeeksi kasaantuu pahaa oloa eikä se tule ulos. Samalla se ehkä pitää kiinni tässä hetkessä, ettei vajoa liikaa. Jotenkin se vain lohduttaa, itku. Hoitaa.
Olen ylpeä siitä, että osasin tehdä tilaa tälle muutokselle joka minussa nyt tapahtuu ja jättänyt sivuun jotain voimia vievää ja vähemmän tärkeää. Kerrankin en ole vaatinut itseltäni liikaa ja se tuntuu, perhana vieköön, hyvälle. Oikealle.
Ulospäin olen kyllä ihan zombie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti