maanantai 18. syyskuuta 2017

Kasvunpaikkaa taas

Lähetin herrahenkilölle tekstarin toissa viikonloppuna, jossa kysyin, kiinnostaisko sitä lähteä teatteriin. En saanut minkään valtakunnan vastausta asiaan, ja mun mieleni tulkitsi sen omalla tavallaan. Päähän ei mahtunut mitään muuta ajatusta, kuin että se ei halua mua enää nähdä, muttei halua/viitsi sanoa sitä ja mut on hylätty. Kelasin kaikki viime aikojen tapahtumat, ja löysinkin asioita, jotka puhuisi asian puolesta. Joku järki yritti tulla mukaan, ja kehotti miettimään, että olisko jotaki muitaki syitä kuitenkin tähän vastaamattomuuteen. Oli aikamoinen sisäinen taisto ja kaaos ja minä lemppasin koko miehen siinä, poistin puhelinnumeronki puhelimestani... oikea draamakuningatar kuoriutui. Sain pidettyä itseni nahoissani enkä lähettänyt sille mitään paskaviestejä takaisin, vaikka mielessä kävi kaikenlaista. Kihisin itsekseni.

Nyt sitten viime viikolla nähtiin noissa vertaiskuvioissa ja mies tuli oma-aloitteisesti selittämään heti, miksi ei vastannut. Oli ollut kaupungilla jonkun kaverinsa kanssa eikä vaan ollut huomannut viestiä, ennekuin oli myöhäistä. Siinä sitten mietin, että olipas taas ylireagointia, sain itseni rysän päältä kiinni. Nauroin jo itelleni mielessäni, olin murehtinut taas turhaan liian monta päivää. Oli hyvin tarpeellinen pysäytys, asiat ei todellakaan ole noin mustavalkosia, mitä ne mun mielessäni helposti on. Ja hän olis kuulemma voinut lähteäkin sinne esitykseen...

En saa selvyyttä tuosta miehestä. Onko se sellainen jota kannattas vielä katella. Päätin etten ota siihen yhteyttä, mutta kuitenkin kysyin vielä uudestaan sitä yhteen toiseen esitykseen...no se oli jo ehtiny sopia sille päivälle muuta menoa. Nyt se vastasi jotenkin tosi huolellisesti siihen viestiin, ei mitenkään tylysti ja lyhytsanasesti niinkuin joskus. Mutta oon jotenkin pettynyt. Toivoisin, että se ehdottas itekin tapaamista. Nyt tuntuu, ettei sillä ole aikaa ollenkaan. Oon aika väsynyt tähän ja tahtosin oikeastaan perääntyä, kun mitään ei sanota kunnolla suoraan. Itse teen  noita tulkintoja toisen käytöksestä ja ne sattuu tosi paljon. Miten ottaa puheeksi tuollaiset asiat, ja koska. Miten kysyä, mitä ajattelee minusta, meistä. On vaikea kysyä sellaista edes itseltään välillä. Tämä ei tunnu olevan  enää kummaltakaan reilua. Kun ei tiedä toisen tunteista ja ajatuksista, miten uskaltaa itsekään tuntea sitä mitä tuntee.


tiistai 12. syyskuuta 2017

Aikalisä

Herrahenkilön oikuttelu jatkuu, päätin viikonloppuna jättää oikuttelemaan nyt sitten ihan vaan keskenään.  Ollaan etäisiä ja vaikeita ja äksyillään. Huomioida en oikein saisi muiden nähden, mutta sitä huomiota aletaan sitten kuitenkin hakea, jos sitä ei saa. En ymmärrä tuosta yhtään mitään. Eikä kahdenkeskisiäkään tapaamisia näytä heruvan, niin olkoonpa sitten itsekseen.  On mulla ollut valtavan mukavaakin, mutta mitä muutakaan voin, kun noin vaikeaa ja epäselvää on kaikki nyt. Loukkaavaa tuo käytös on jo ja satuttavaa. Miettiköön, herra tietää mistä mut löytää, jos alkaa kaivata muutakin kuin omaa napaansa.

Ottaa päähän nuo "etäisyyden hakijat", siitä tuskin mitään hyvää taaskaan seuraa. Pelkään, että tämäkin on kohta se, joka räyhää mulle, kun en ymmärrä sanattomista viesteistä jättää häntä rauhaan.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Oikuttelua

Nyt pari kertaa, kun on nähty tämän miehen kanssa muiden tuttujen nähden, niin se on alkanut käyttäytyä ihan kummasti. Yhtäkkiä musta tuli varmaankin se maailman ärsyttävin henkilö siinä. Kommentoi tylysti ja kiukkuisesti, yrittää välttää katsomasta jopa päin. Jotenkin väkisin väännettyä tuittuilua ja läpinäkyvää, mitä se ei ees kyennyt koko ajan pitämään yllä. Enpä ymmärrä taas ollenkaan. Ehkä se yrittää jotakin piilotella joltakin, tunteitaan? Tai koko tätä juttua. Oon itekin ollut tosi herkillä tässä ja tuo tuntui ihan kamalalta, loukkaavalta.Vähän näytti silloin, että sitäkin lopulta harmitti. Kun minähän en kuuntele loputtomiin, vaan sanon takaisin. Kieltämättä teki mieli sanoa lopulta, että älä viitsi, aikuinen mies kiukutella ja räyhätä noin typeristä, mutta en sitten sanonut kuitenkaan (ainakaan vielä). Kuitenkin, kun muut on menneet, se lyöttäytyy seuraan ja käyttäytyy. Viimeksikin alkoi sopia tapaamista sinne Taiteiden yöhön.

Oon epäillyt ja miettinyt viimeiseen asti, että onko tuo sittenkään kiinnostunut, voiko muka olla. Mutta silloin Taiteiden yössä se paljasti jotain ääneen ensimmäistä kertaa, vähän ujosti enkä voi enää epäillä eikä tarvitse. En tiennyt mitä olisin sille vastannut, en mitään järkevää osannut siihen sanoa tietenkään. Hämilleni menin ja ujostutti, höpötin ihan hölmöjä. Saattoihan se vähän yrittää paikata sitä aiempaa huonoa käytöstäänkin pitkin iltaa siinä.  Huomenna olis yksi tapaaminen, jossa oletettavasti nähdään. Saa nyt nähdä, miten tuo menee sitten...onko samaa äksyilyä ilmassa vai missä nyt mennään.

On mukavaa, että se uskaltautui ehdottamaan itsekin tapaamisia lopulta. Välillä koin tosi raskaana sen vastuun, kun tunsin heti aluksi, että koko orastava ihmissuhde on mun harteillani. Kun ehdotin sitä ensimmäistä sovittua kahdenkeskistä tapaamista, niin samalla siirsin sitä vastuuta myös tuolle miehelle. Oon aina yrittänyt kauhean paljon, vaatinut itseltäni, uupunut ja ottanut noita vastuita harteilleni aivan liikaa. Pitäisi oppia ottamaan vastaan asioita itsekin. Eikä mun oo nyt todellakaan tarvinnut tehdä kaikkea itse. Tuo mies näemmä tykkääkin olla ja on "pomo", johtaa, tietää asioita, paikkoja ja reitit mitä kulkea, pyytämättä. Huolehtii muttei hyysää. On ottanut sen paikan jo enkä laita todellakaan vastaan. Eikä se ala sitten kuitenkaan vängätä vastaankaan kauheasti, jos mulla on joku idea, osaa olla joustavakin. On ihanaa, kun ei tarvitse huolehtia kaikesta itse ja on turvallista, voi olla ajattelematta ja stressaamatta. Sen kun vaan seuraa perässä.  Loppujen lopuksi oon tehnyt tässä toistaseksi tosi vähän mitään. Meillä sujuu tuollainen yhdessätekeminen tosi hyvin, mutta puhuessa tulee törmäyksiä melko herkästi. Herkät ihmiset kun reagoi äänensävyihinkin. En tiedä hioutuisko se ajan myötä, kun oppii tuntemaan toisen. Toisaalta tahtoisin olla sen kanssa paljon enemmän jo mutta toisaalta sitten tartten melko paljon aikaa tähän totuttelemiseen ja asioiden sisäistämiseen joka käänteessä.

Mutta jos mies noin oikuttelee ja kiukuttelee, niin saapa oikutella sitten ihan itsekseen.





















sunnuntai 20. elokuuta 2017

Yöjuoksu

Olin herrahenkilön kanssa Taiteiden yössä, melko pitkän kaavan mukaan, tällä kertaa miehen ehotuksesta. Kaarreltiin sinne ja tänne, eikä lopulta ehditty oikein kunnolla minnekään vaan oltiin joka paikasta myöhässä. Kuunneltiin livemusiikkia, sen mitä ehdittiin ja juteltiin.Istuttiin yhdessä ravintolassa ja huomattiin, että toisessa alkoi esitys eikä olla siellä päinkään. Jäätiin silti istumaan. Yön päälle vielä lähettiin etsimään ruokapaikkaa, koska herralla oli sudennälkä. Ilta tuntui loppuvan pahasti kesken, tai yöhän se oli. Aina aika loppuu kesken.

Tuon ihmisen kanssa unohtuu muu maailma, kaikki tämä paska.Vaikka molemmilla on kuntoutujatausta, niin niistä asioista ei oo niinkään tarvetta puhua, vaan kaikesta muusta elämässä. Vaikka vieläkin tuo mua härnää pikkusen jutuillaan, yrittää juksata ja syöttää pajunköyttä. Eihän tuo muuten tunteitaan näytä eikä niistä kerro. Jokainen uusi käänne nostattaa mussa uudestaan pelon, että joko tämä ihminen nyt lähtee. Ettei se voi haluta jäädä tähän. Pelkään, ettei tämä ookaan totta, vaan jotakin, joka loppuu kohta. Olisin onnellinen, jos uskaltaisin.

Tämä kaikki muu elämä tuntuu tylsältä ja olemattomalta, mitäänsanomattomalta. Joitakin ihmisiä en jaksa ollenkaan. Ne jotka on joskus tympäisseet, ärsyttää nyt suunnattomasti enkä kestä niitä yhtään. En jaksa yhtäkään turhan pulisijaa ja asioidensa selostajaa, ei mua kiinnosta enkä osaa tätä aina ees salata, vaan sanon. Kun ei kiinnosta säästellä ketään miltään, niitä joista en vaan pidä. Yhtäkkiä tuntuu, että jotenkin repeän liitoksistani enkä halua mitään tästä entisestä enää.

Yhä seistään kaukana toisistamme, eikä uskalleta koskea. Tai ei osata.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Varo mitä toivot?

Joskus kun olin ite epävarmempi, ajattelin ja toivoin, että tapaisin miehen jonka kanssa voisi pitää vaan kädestä vaikka koko ensimmäisen vuoden. Edetä siis tosi hitaasti. Nyt mulla taitaa olla sellainen elämässäni eikä se nyt tunnukaan kovin hyvältä. Oon kärsimätön ja tahtoisin edetä. Kaipaisin jotakin fyysistä kosketusta, edes jotain. Vaikka taitaakin olla niin, että tässä opetellaan vasta puhumaan toisillemme ja kaikki on vielä aika ujoa ja varovaista. Sitkeästi tämä mies on mukana ollu koko kesän ja keväästäkin, vaikka näki siellä mökkeillessäkin musta takuulla kaikki huonoimmat puolet. Kaikki väsymykset ja kiukuttelut, puolin ja toisin kyllä. Toki tuossa on ollut tosi kauan sitä teerenpeliä ja letistä kiskomista, ja se nousee tietyssä porukassa ja tilanteessa esiin välillä vieläkin. Ihme ilmiö sekin, kun se vaan alkaa eikä sitä ajattele. Onkohan tämä loppujen lopuksi edes kauhean hidasta etenemistä, itestä tuntuu vaan siltä. Ja nykyäänhän pitäisi eka tapaamisesta olla jo petipuuhissa, siihen nähden onkin varmasti etananvauhtia.

 Oon saanut sen ulos viettämään aikaa jopa ihan kaksinkin. Tuonne jälkimmäiseen se olisi voinut ihan hyvin ottaa tekosyyn huonosta säästä ja jättää tulematta mutta tuli kuitenkin. Yhtenä iltana notkuttiin ja pyöräiltiin siellä sun täällä pitkin kaupunkia, ihmeteltiin ja kateltiin, syötiin jäätelöä ja oli tosi mukavaa. Kuuntelin juttuja matkoilta, missä tämä mies on käynyt ja juteltiin loppukesän tapahtumista. Taustalla soi joltakin terassilta livemusiikki. Kummallakaan ei ollut kiire pois, kerrankin. Pystyin olemaan itsevarmempi, rennompi ja keksimään sanottavaa, kun tiesin varautua tapaamiseen. Ehkä sekin koki samoin. Muulloin ne on ollut aika sattumanvaraisia tapaamisia enkä oo kokenut voivani olla täysin oma itseni niissä enkä parhaimmillani.

Mietin, että voisinko tehdä jotakin toisin itse ja rohkaista. Kun oon huono ilmaisemaan itseäni itsekin ja tunteitani. Vai annanko vaan tilaa ja aikaa. Yritin murtaa jäätä ja tarjosin sille hartiahierontaa tässä, kun en kyennyt katella kiemurtelua ja tuskailua kipeiden hartioiden kanssa. Kai yritin viestiä sitäkin, että on ihan ok tulla lähemmäksi. Etten minäkään siitä kosketuksesta taitaisi rikki enää mennä. Ei se pannut sitä pahakseen ollenkaan, vaikken mikään hieroja ookaan. Tunsin kyllä olleeni aika tungetteleva silti. Koen, ettei mulla olisi oikeutta mennä ketään noin lähelle, iholle. Lapsen ajattelua, tiedän. Aika etäällä tuo mies pysyttelee fyysisesti, hetkittäin käy lähellä joskus. Oikeastaan muakin vähän pelottaa olla ihan lähellä toista, koska tuossa on se joku vetovoima. Mitä sillekin sitten tehdä ja olisiko se tungettelevaa. Tekee mieli aina vetäytyä jotenkin pois enkä halua tunkeakaan. Tämäkin vähä läheisyys on alkanut siitä, kun tuo mies pyysi aiemmin kesällä auttamaan takkinsa kanssa, kun toinen käsi oli kipsissä. En ehkä olisi uskaltanut tehdä tätä elettä ilman sitä, tarvitsin siltä tuon rohkaisun. Onkin jännää nyt seurata, mihin tämä askel vie. Oon samalla tässä kuin tutkimusmatkalla, varovaisen toiveikkaalla sellaisella. Mutta ehkä mussa onkin itsessäni se este ettei toinen pääse lähemmäs?

En kyllä oo varma, onko tämä mies kaiken odottamisen arvoinen. Tällä hetkellä ainakin väsyttää ja uskonpuute vaivaa. Oon sydän syrjälläni, että se pelästyy jotain ja perääntyy vielä. Välillä ajattelen, että perääntyisin itsekin. En osaa elää sen vertaa hetkessä, etten miettisi kaikkia kauhuskenaarioita ja pyörittelisi niitä päässäni. On niin vaikea ajatella, että asiat voisi mennä hyvinkin.

En uskalla antaa tälle miehelle bloginimeä, liekö taikauskoa tai jotain.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Mikä on totta

Tämän uuden miehen kanssa oltiin yhdessä kahvittelutapaamisessa yhtäaikaa viime viikolla. Ei oltu nähtykään sen episodin jälkeen, missä erottiin vähän epäselvissä merkeissä. Olin jo ajatellut että olkoon koko mies ja ei se varmasti minua halua nähdä enää eikä tuonnekaan kahvitteluun tule. Tuli kuitenkin, ja olin aika sekavissa fiiliksissä muutenkin. Toisaalta oli tosi kiva ja ihanaa, mutta oma mieli temppuili vastaan. Se olis vielä jopa jäänyt mun kanssani pelailemaan pihapelejä  kahvittelun jälkeen, vaikka ensin meinasi, että lähtee pois. Minä peräännyin vähän tökerösti enkä kunnolla oikein tiennyt, miksi. Se vain tuntu järkevältä, koska sade uhkasi ja molemmilla oli matkaa kotiin, itteä väsytti yms. Nyt harmittaa tosi paljon, ei se oo noin innokas ollut aiemmin. Olin törppö ja ajattelematon. Toisaalta tuntuis, että se jo mua vähän tuntis eikä ottais sitä kovasti itteensä...oma pää syöttää kaikkea poislähtemis/hylkäämisteoriaa aina vaan.  Luulen kyllä, että se ei osaa mua tulkita oikein mitenkään.Yritän ymmärtää, mikä johtuu tunnelukoista ja mikä on oikeasti totta.

Nyt kun ajattelen, niin mua taisi pelottaa. Jännitän olla sen kanssa noin kaksin, enkä keksi sanottavaa. En oo valmis päästämään sitä lähelle, vaikka sitä hinguin niin kovasti. Pelkään kosketusta johon en oo varautunut. Pelkään, että painostetaan johonkin johon en oo valmis. Toisaalta en osaa heittäytyä roolista toiseen noin hetkessä, en oikein aina tiedä miten mun siinä tilanteessa pitäis olla. Ja oonhan minä surullinen Tummasilmän takia vielä, siksikin taidan jarrutella. Ja on niin vaikea uskoa ja tajuta, että tämä mies pitää musta noin paljon. Miksi ihmeessä?

Tuntuu roolit muutenki vaihtuneen tässä. Ite olin puheliaampi aluksi, nyt tämä mies on alkanut höpöttää ja puhella ja rohkaistua, minä vaikenen. Miten oisin siellä jossaki pelaamassa selvinny, kun en sanaa saa suustani. Koko ajan tiiän, että pitäisi saada eikä ole ketään muuta kuka puhuisi ja pitäisi juttua yllä. Ahdistus. Selviän tosi huonosti kaikesta nykyään. Yritin laittaa sille viestiä, että tavattaisko nyt pian uudestaan, kun tuo tapaaminen meni miten meni, mutta en uskaltanut sitäkään lähettää. Tupla-ahdistus. Pidän kyllä siitä höpötyksestä. Tavasta millä se kattelee ympärille kulkiessa, ihmettelee ja selostaa. On utelias ja sutkauttaa hauskasti ja nokkelasti asioita väliin. Sen ääni on yhtäaikaa herkkä ja voimakas, vahva, niinkuin koko mieskin vaikuttaa olevan. Miehekäs ja silti niin jotenkin söötti. Puuhakas. Saattaa kyllä sanoa aika suoraan asioita ärsyyntyessään, melkein kelle tahansa. Ei kauhean kiva, itse sanon takaisin kyllä samalla mitalla, koska mua taas ärsyttää se mussutus.

Siinä kahvittelun loppupuolella tapahtui jotakin erikoista. Pöydässä oli enää kaksi muuta ihmistä meidän lisäksi, ja huomasin olevani kuin jossakin kuplassa. Että ne kaksi muuta ihmistä jää ulkopuolelle enkä kunnolla näe niitä. On vain me kaksi vähän aikaa. Tämmönen tapahtu kerran aikasemminkin, lievempänä versiona. Silloin en kunnolla edes rekisteröiny että ympäriltä lähdettiin enkä todellakaan kuullu jos jotaki sanottiin. Nyt viimeksi oli ihan tajuttoman hyvä olla siinä. Niin hyvä että on ollut suorastaan ikävä. Yksi  naisihminen kertoi tässä että hän on kokenut samaa. Sanoi, että jaamme samanlaista energiaa tämän miehen kanssa ja siitä johtuisi tämä kupla-ilmiö ja kevyt olo. Alussa tunsin sellaista jännää leijuntaa. Tuntu että energisoiduin ja latauduin viimeksi ehkä enemmän kuin aiemmin. Ja nukun tosi hyvin seuraavana yönä, ei huolia, ei ahdistuksia, kun oon viettänyt aikaa tuon miehen kanssa.

Tapahtuu nykyään niin outoja asioita, tuollaisia, kai voisi sanoa että intuitiivisia. En olisi osannut kuvitellakaan, että mun elämäni olis joskus tämmöistä hömppäromaania. Tämä mies on jotakin liian hyvää menetettäväksi. Haluaisin uskaltaa olla sen kanssa, haluaisin yrittää. Jos ei olisi näitä raastavia pelkoja ja epävarmuuksia ihan kaiken suhteen. Kunpa en nyt jo olisi pilannut kaikkea, kun en vaan uskalla oikein mitään enää. Olisi monta ideaa, mitä voitais yhessä tehä mutta en uskalla kertoa niistä sille. Pitäisi sitten myös tietää, miten niissä tilanteissa olla, jos toisen jonnekin pyytää.  Ja enhän minä itelleni voi sellaista odottaa ja pyytää, vaikka haluaisin kovasti sen kanssa viettää aikaa... Pitäisi tässä olla aktiivisempi ja aloitteellisempi, oikeasti. Joskus mietin, että pyöritteleeköhän tämä mies kenties samanlaisia ajatuksia. Sille on tuntunu olevan merkityksellistä mun vähäkin aloitteellisuuteni, oon huomannut sen olevan rennompi niissä ja jotenkin rohkeampi. Tällä hetkellä tosin lähinnä tuntuu, että säälittävää ja noloa kinuta toiselta jotain enkä tunne olevani tarpeeksi hyväkään siihen.

Helvetin hämmentävää. Koko blogi on nykyään yhtä kummastelua. Tai ahdistusta.  Yleensä molempia. Ehkä joskus tässä elämässä on vielä rauha.



tiistai 11. heinäkuuta 2017

Hylkäämisen pelosta taas

Sattui tämän uuden tuttavuuten kanssa yhtenä iltana pieni episodi erotilanteessa, ehkä väärinkäsitysten summana. Ts. hukkasin koko miehen enkä ehtinyt/saanut tilaisuutta hyvästellä. Toki mun mieleni on tulkinnut tämän omallalaillaan, on tulkinnut yhtä sun toista jo jonkun aikaa. Minusta näytti, että kaikki on hyvin, siihen asti, mutta ehkä minussa oli sittenkin jotakin vikaa. Ehkä en vain huomannut, että hän halusi minusta koko ajan eroon, että halusikin lähteä noin, salaa. Vaikka oikeasti minusta näytti ja kuulosti, että se oli mielissään, kun tarjosin omaa seuraani. Mitä tässä uskoo? Tilanne vaan pahenee, jos alan siltä nyt tivaamaan asioita ja selityksiä. Mutta toisaalta kaipaisin selitystä, vaikka sillä ei sitä välttämättä edes oo eikä muista koko asiaa enää. Itse koin jonkinlaista kauheaa hätää. Mitä vikaa mussa on, miksi mut jätettiin tänne? Miksi en kelpaa.

Nyt pitäisi koota voimansa ja uskaltaa luottaa. Olla se aikuinen eikä avuton lapsi.