tiistai 11. heinäkuuta 2017

Hylkäämisen pelosta taas

Sattui tämän uuden tuttavuuten kanssa yhtenä iltana pieni episodi erotilanteessa, ehkä väärinkäsitysten summana. Ts. hukkasin koko miehen enkä ehtinyt/saanut tilaisuutta hyvästellä. Toki mun mieleni on tulkinnut tämän omallalaillaan, on tulkinnut yhtä sun toista jo jonkun aikaa. Minusta näytti, että kaikki on hyvin, siihen asti, mutta ehkä minussa oli sittenkin jotakin vikaa. Ehkä en vain huomannut, että hän halusi minusta koko ajan eroon, että halusikin lähteä noin, salaa. Vaikka oikeasti minusta näytti ja kuulosti, että se oli mielissään, kun tarjosin omaa seuraani. Mitä tässä uskoo? Tilanne vaan pahenee, jos alan siltä nyt tivaamaan asioita ja selityksiä. Mutta toisaalta kaipaisin selitystä, vaikka sillä ei sitä välttämättä edes oo eikä muista koko asiaa enää. Itse koin jonkinlaista kauheaa hätää. Mitä vikaa mussa on, miksi mut jätettiin tänne? Miksi en kelpaa.

Nyt pitäisi koota voimansa ja uskaltaa luottaa. Olla se aikuinen eikä avuton lapsi.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Tärskähdys

Pyysin tätä uutta tuttavamiestä vertaispaikan piknikille, tai oikeammin muistutin muina miehinä ja kysäisin että onko kenties tulossa. Siellä perillä se tälläsi itsensä mun seuraani aika päättäväisesti ja alkoi höpötellä niitä näitä.

Osa porukasta jäi vielä jälkeenpäin syömään jäätelöä ja kahvittelemaan. Minä, tämä herra ja pari muuta. Kun seurassa on muita, niin puhetta piisaa vaikka kuinka. Vaan kun jäädään kaksin, niin saattaa loppua sanat hyvinkin lyhyeen molemmilla. En oo ollut aina ihan varma, eikö sitä kiinnosta puhua vai eikö se vaan keksi sanottavaa. Siellä piknikillä lopuksi kuitenkin, kun kaikki muut oli lähteneet, niin tämä ei taaskaan kiirehtinyt heti pois. Yllättäen sitä jutunjuurta  sitten löytykin, hetkeksi. Tarjosin sille jäätelön ja se tuntui olevan jotenkin jäätämurtavaa. Tai ehkä se oli se koko retki, kun pyysin sitä sinne epäsuorasti. Tai ihan vaan aika. Se alkoi jopa höpöttää yhestä huvipuistohärvelistä, että voitais mennä sinne yhessä...se oli aika paljon sanottu minusta.  Muuten meillä on tosi mukavaa ja hauskaakin usein, kun ei oo liian intiimejä tilanteita. Enää en tiiä, onko tämä enemmän sööttiä vai ahdistavaa, kun tahtoisin asioiden tapahtuvan niin paljon nopeammin. Toisaalta ymmärrän, miten vaikeaa se lähestyminen ja tutustuminen voi olla.  Ehkä sitä vaan jännittää tai ujostuttaa, tarvitsee aikaa rohkaistuakseen. Mutta silti vähän huolettaa, että saanko tämän enempää vai tuhlaanko aikaani. Suostuuko se jäämään mun kans kaksin minnekään ihan kunnolla koskaan. Enkä itekään osaa oikein näitä juttuja, miten sitä rohkaisisi toista ettei säikäytä pois.

Onnistuin kääntämään tuon piknikin jonkinnäkösiksi treffeiksi, vaikka en sitä alunperin ollut suunnitellut sen kummemmin...en minä uskalla sitä kysyä varsinaisesti minnekään kahviloihin tms, kun se puhuminen on niin hankalaa molemmille välillä. Kiusallista se olisi.

On niin vaikea uskoa, että musta oltais kiinnostuneita. Mieli epäilee koko ajan. Eilen ahdistikin tosi paljon, pelkäsin menettämistä niin. että olin valmis luovuttamaan koko asian suhteen. Pelon takia olisin luopunut leikistä. Tuo vaikuttaa kuitenkin ihan kunnolliselta, järkevältä mieheltä ja tultuani järkiini ajattelin, etten voi noin vain luovuttaa. Pelkkä oleminenkin tuntuu hyvältä sen kanssa, vaikkei puhuttaisi mitään.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Ei taaskaan otsikkoa.

Mökkireissusta tulikin sitten mukava, oikeastaan aika ihana. Etukäteen pelkäsin koko reissua ja olin jo aikeissa perua koko jutun.  On vaikea vieläki uskoa, että lähin sinne. Että uskalsin. Miten onkaan nykyään näin paljon uskallusta. Ei ne muut tyypit niin kamalia sitten ollukaan...
 
Meillä oli tämän uuden tuttavamiehen kanssa mukava jutustelu lauantai-iltana, tai yötähän se jo oli. Kertoili paikoista missä on matkustellut ja oli hämmentävän kiinnostunut mun asioistani, elämästäni. Suloinen mies, rauhallinen, huumorintajuinen, puuhakas.Huolehtivainen. Hymyilee kivasti ja paljon. Lähin sieltä haikein mielin, aika loppui jotenkin ihan kesken.

Ajattelin sen reissun jälkeen, että noinkohan tuo tosissaan on, leikkii kai vaan jne. Sitten seuraavalla viikolla menin seuramaan rantalentopallo-ottelua, missä tuttavia pelaa ja tämäkin mies usein. Siinä kun puin ite kenkiä ja sukkia jalkaani, niin tämäpä jäi oottelemaan mua sinne ja jäätiin sitten vielä juttelemaan vähäksi aikaa. Ajattelin, että ei tuo taidakaan aikuisten  oikeasti olla ihan silkkaa kaveruutta vailla...Viime kerralla vielä erikseen pyysi mua sinne tulevalla viikollakin. Jo ennen sitä mökkireissua se maanitteli mua yhelle pyöräretkelle ja siellä matkallakin houkutteli. Pyysi kaikkineen varmasti viisi kertaa, enkä uskaltanut luvata sellaista matkaa, se kun ei ollut mikään pikkuretki. Enhän ollut pyöräillyt koko keväänä oikeastaan yhtään. Sitten asiaa pohdittuani, kävin saattelemassa tätä porukkaa liki puoleenväliin, kun niin monesti oli pyydetty. Samalla pääsin tutustumaan uusiin pyöräreitteihin. Varmaan meen sitten sinne lentopalloonkin, ihan uteliaisuuttani ja kyllähän tuo mies mua vetää puoleensa aika kovasti jo. Aika varovaisen tuntunen tuo on. Itelläki kyllä on jarrut päällä. En voi käsittää, miksi tuo nyt musta olis yhtäkkiä noin kiinnostunu, mun seurastani. Kun siellä mökilläkin toisen näki ihan eri valossa mitä muualla, omana ittenään enemmän, niin silti se vaan tuossa on..eikä kadonnut minnekään. Oikeastaan päinvastoin, pyrkii ehkä vähän rohkeammin lähelle. 
 
Ajattelin sillon yöllä, että tuossa miehessä on pelottavan paljon niitä piirteitä, mitä oon kaivannut ja mielessäni pyöritellyt. Parikin kertaa oon tänä keväänä todennut, että huhhuh, mikä mies. Ja miten mukava sen kanssa oli olla, kaikki se keittiöpuuhastelu ja höpötys...tulenteko ja makkaranpaisto laavulla. Se vaan tuntuu niin hyvältä. Lämpimältä, vailla oikein mitään kitkaa. Mutta mun on vaikea avautua sille itsestäni, kai pelkään ajavani toisen pois. Yleensä höpötän ummet ja lammet, mutta tässä meen lukkoon. Miten sitä toista sitten rohkaisee, kun itekää ei uskalla. Ja loppujen lopuksi se voi tahtoa kuitenkin olla vain kaveri, joka ahdistuu siitä, että toivoisin jotain muuta. Miten voi paljastaa yhtään mitään, ainakaan omaa kiinnostustaan. Eihän oikein tohdi itsellekään tunnustaa, miten paljon toinen kiinnostaisi, miten paljon kaipaisi ja haluaisi tutustua.
 
 
Oikeastaan oon tuntenut hiipivää alakuloa ja pettymystä tuon reissun jälkeen, tämä kulunut viikko on ollut tosi surkea, surkeampi kuin pitkään aikaan. Oon tuntenut itseni tosi yksinäiseksi ja yksinäisyyden liian raskaaksi. Turhauduin omaan elämääni, petyin omaan kuntoutumiseeni ja itseeni hakiessa taas kerran b-lausuntoa. Sain lähetteen työkykyarvioon, viimeinkin. Ehkä se selventää jotakin asioita mulle. Työelämä tuntuu niin kaukaiselta...en osaa enää oikein ees uneksia siitä. Asiat on muuttuneet niin paljon, minä oon muuttunut ja välillä on aika sekavaa. Tai yleensä. En oikein tajua asioita ja elämää enkä ees yritä tajuta enkä tehdä mitään. Tie tuntuu liian pitkältä taas, liian väsyttävältä, mutta vaihtoehtojakaa ei oikein ole. On aika pohjaanpalanut olo, tuosta kaikesta ihanasta huolimatta.
 
On vaikea ymmärtää, miksi en oo se sama enää, joka ei uskalla. Lipsunko pian takasin siihen, mitä joskus olin. Miten tästä uskaltaa tehdä mitään ratkaisuja. Oon ollut ihan liikaa, liian kauan toimettomana, en tunnu osaavan enää oikein mitään. En tiedä yhtään miten mun käy. Kaikki tapahtuu niin hitaastikin. Entä jos tässä onkin kaikki, mitä mulle on elämässä tarjolla? Pelkkä katoava häivähdys jostain tosi ihanasta ja tärkeästä.
 
 Yksinäisyyttä oon tuntenut lapsesta asti. Tummasilmä on ollut ensimmäinen, joka hävitti sen tunteen kokonaan. Nykyään ei jutella, tuskin ees nähdään ja kaipaan tosi paljon kaikesta huolimatta. Syksyllä se häipyy kokonaan muihin kuvioihin, ehkä katoaa loppuelämäksi.
 

perjantai 26. toukokuuta 2017

Pitääkö olla huolissaan

Jatkan vielä tätä miesaihetta, tämä tuntuu olevan iso asia tämänhetkisessä elämässäni. En oikein osaa ymmärtää, että miehet kiinnostuu minusta nyt ja tykkääkin.

Minä pidin Tummasilmästä kyllä, tosi paljonkin mutta se on niin tuulellakäypä ja ailahteleva ollut nyt...en minä pystyisi olemaan sen kanssa läheisessä suhteessa enkä jaksaisi. En sitä porttia kokonaan sulje kuitenkaan, jos vaikka asiat muuttuisi joskus joksikin. Tuo on vaan yhtä yhteentörmäystä nyt koko ajan ja räiskettä. Yksi nainen sanoikin, että "te koko ajan yritätte olla tekemisissä ja sitten taas törmäätte..te selvästi kuitenkin tykkäätte toisistanne". Mutta ei tämä nyt kulje yhtään eikä onnistu, ei osata puhua samaa kieltä ollenkaan. Silti se on lähellä mun sydäntäni.

Tässä välillä, kun oli tuo välirikko talvella, niin kerkesin vähän tutustua tähän yhteen toiseen mieheen, tai oikeastaanhan hän alkoi mun kanssani hieroa tuttavuutta. Nyt ollaan jonkun verran vietetty aikaa yhessä ja se tuntuu kamalan hyvältä.  Oon ollut ihastunut monesti, mutta ekaa kertaa jouduin nyt toteamaan ihan ääneen itsekseni, että voi herranjumala, mikä mies. Mukava, rauhallinen, vähän ujo, ehkä herkkäkin, jotenkin niin jalat maassa. Höysteenä aika kiero ja musta huumori. Kiva hymy joka irtoaa herkästi. Ajatukset tuntuu kulkevan samoja ratoja, monesti ehtii tokaista ääneen sen, mitä toinen oli vasta sanomassa. Joskus on väännetty kyllä vitsiä semmosestakin, jolle ei muiden mielestä olisi edes sopivaa naureskella....Lauantaina juteltiin kaikenlaista, hetken aikaa ihan kaksin ja sitten isommassa porukassa ja mulla oli lähtiessä tunne, että oon jotenkin "täysi" ja kylläinen. Leijuin. Niin kuin olisi täyttynyt kaikki tarpeet ja puutteet enkä kaivannut oikeastaan mitään enää siinä hetkessä.

Tuntuu jotenkin väärältä miettiä jotain toista miestä. Mutta nyt mua ei pelota niin paljon, mitä aiemmin. Ei ainakaan vielä. Jossakin mielenhäiriössä (edullisen lomasen toivossa) lupauduin viikonlopuksi mökkireissulle, minne tulee tämä mies ja muutama muu tyyppi, yksi toinenkin nainen on siinä joukossa. En tiedä onko se ollenkaan hyvä ajatus, enhän minä nyt osaa olla liki tuntemattomien ihmisten kanssa siellä, enkä etenkään miesten. Koen olevani aika tylsä tyyppi, en juo enkä välitä edes saunomisestakaan. Vaikka enhän minä siellä niitten muitten takia ole ja niitten mieliksi, vaan itseni takia. Siellä on hyvät maastot kaikenlaiseen liikkumiseen, joku lampikin siinä vieressä. Voisin viettää kaiken aikani ulkona luonnossa. Se mökki, tai huoneisto, sijaitsee siellä mistä muutin pois. Se voi olla aika tunnepitoinen reissu monessakin mielessä.

Koko viikon oon muutenkin kokenut kasvavaa mielenrauhaa ja tyyneyttä, oon saanut jopa nukuttua  parina yönä luomuna, ilman valtavaa iltalevottomuutta. Oikeastaan en muistakaan, koska olisi viimeksi ollut kunnolla nukuttuja öitä, ehkä joku satunnainen joskus. Pelkkää stressiä ja murhetta vaan. Jotkut palikat taitaa olla nyt kohallaan, viimeinkin. Ainakin haluaisin uskoa näin. En tiedä, voiko mihinkään luottaa oikeasti.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Tuuletusta

Pääsin Tummasilmän kanssa jonkinlaiseen keskusteluun tässä vähän aikaa sitten. Pahotin mieleni sen sanomisesta taas, ja kun otin sen puheeksi, niin sitten se kaikki purkautui, mitä oon miettiny koko talven. Sanoin, miten loukkaavaa ja satuttavaa sen käytös on ollut. Etten minä oo mikään esine, vaan mullakin on tunteeni.
 
Ajattelin voivani unohtaa asian ja antavani anteeksi. En osaa, en pysty. Syytökset satuttaa aivan liikaa. Voiko rikottua sydäntä antaa anteeksi? Tarvitseeko? Pitääkö kaikki voida antaa anteeksi, etenkään kun vastapuoli ei osoita minkäänlaista katumusta, ei ainakaan myönnä sitä. Nyt on taas menossa jonkunasteinen mykkäkoulu enkä ymmärrä taaskaan mitään. Siinä mykkäkoulussa mua ei taas ole olemassakaan, ei nähdä, ei kuulla. Miten helvetin vaikeaa voi olla sanoa, näyttää edes joistakin tunteistaan jotain. Sanoa, mitä hittoa oikein haluaa vai haluaako mitään. Sanoa, ettei tarkoittanut satuttaa, jos ei kerran oikeasti tarkoittanut. Tuntui vaan odottavan, että automaattisesti vaan annan anteeksi ja unohdan, itsensä tulematta vastaan edes puoliväliin. Mun mielestäni saisi tulla vastaan perille asti, niin tälle asialle voisi laittaa pisteen. Saisi olla Mies. Kun eihän  se nyt riitä, että mies vain ajattelee mielessään asian olevan selvä, kun minä en oiken edes ymmärrä, mitä mun halutaan antavan anteeksi. Alan olla tosi väsynyt tähän, kun ei se tajua. Tuskin edes miettii. Sanoin sille kuohuksissani, että voi itse mennä vuorostaan miettimään puoleksi vuodeksi, mitä on tehnyt väärin. Kuulemma hän ei sitä voi tehdä enkä minä pysty antamaan hänelle anteeksi. Oikeasti ei ole edes yrittänyt saada anteeksi. Itse loukkasi mua kaikella mahdollisella mitä vain keksi. Syytti kaikesta.  Nyt en voi millään tietää milloin se tarkoittaa mitä sanoo ja milloin ei. Ei voi antaa anteeksi, jos kärsii.
 
Meillä on yksi musiikkiryhmä, missä jokanen saa ehottaa mielimusiikkiaan kuultavaksi. Ajattelin koko miehestä jo, että menköön. Sitten se tuli sinne ryhmään ja ehdotti kappaletta Pieni ja hento ote. Siinä on niin paljon puhuvat sanat ja tunnetta, enkä voinut olla miettimättä, että oliko tarkoitus kertoa jotakin tuolla. Mutta se mies, jonka minä reilu vuosi sitten tapasin, ei ollut noin paskamainen. Ei käyttäytynyt kuin joku mulkku. Se mies oli mukava ja ajatteleva, ja minä pidin siitä tosi paljon. Se pääsi tosi lähelle mun sydäntäni.
 
 Oon joutunut  ajautunut viettämään aikaa yhden toisen miehen kanssa, tai oikeastaan se itse alkoi mua jututtaa tässä kevättalvella ja hieroa enempi tuttavuutta. Viime kesänä juteltiin joskus joku sana ohimennen. Sama mies, josta Tummasilmä uteli aiemmin, että miksi sitä kyselen. Kivan tuntunen mies, rauhallinen ja huumorintajunen, ehkä vähän ujohko. Semmonen isossa porukassa hiljanen sivustaseuraaja, niinkun minäkin. Mutta pikkusen herkkänahkanen sekin. Mun suustani tulee vaan sammakoita ja sitten loukkaannutaan. Lieneeköhän jo tuhoontuomittu juttu, ennekuin mitään edes on alkanut... enhän minä voi sellanen olla, jonka suusta ei pääse yhtään sammakkoa, jonka pitää punnita ja harkita jokainen sanansa. Toistaseksi se kuitenkin tuntuu mun seurassa viihtyvän ja huomioi. En haluaisi rohkaista sitä liikaa, kun tuon toisen kanssa on kaikki näin epäselvää. En haluaisi että ketään sattuu.
 
Tällä miehellä on sellanen katse, joka tuntuu lukevan kuin avointa kirjaa. Yhtä aikaa pelottavaa ja kiehtovaa. Niin kuin se näkis liikaa, näkis kaiken ja katsoo aina jotenkin tosi avoimesti suoraan silmiin.
 
Kiinnostavia miehiä olis kyllä, mutta joku aina haraa vastaan jossakin. Itestäni mietin, että en ehkä osaa antaa oikeanlaisia signaaleja, mut voidaan tulkita väärinkin. En osaa näyttää omaa kiinnostustani enkä rohkaista lähestymään ja jotkut miehetkin on ujoja tai epävarmoja. Joku puoli minussa taitaa haluta kieltää kiinnostuksen ja kaipuun. En vieläkään haluaisi tarvita ketään, olla tarvitseva ja kaipaava. Pelkään pettymystä, sitä, että jää taas yksin.
 
 
 
 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kaiken se kärsii?

Nyt Tummasilmä palasi takaisin kuvioon, noin kuukausi sitten. Ajattelin, ettei se mulle enää ees puhu, vaan nyt se on ottanut sellaisen kiusoittelevan asenteen. Aluksi se oli sitä, että se kokeili mun pinnaani ja tahallaan ärsytti asioilla. Hirveän kypsää joo..ja minä kypsästi vastasin äksyilemällä. Olinhan mä aika vihanen ja loukkaantunut vielä siitä, mitä se mulle sano talvella. Ärsytti, että miten se voi vaan tulla siihen, muina miehinä. Sen jälkeen se on ollut lähinnä vitsailua mulle ja minusta. Ei mitään ilkeää, ihan hyväntahtoista mutta päivittäistä. Toki teen sitä itsekin, mulle se on osotus siitä, että välitän. Se vitsailee niilläkin asioilla, mistä ollaan otettu yhteen. Tuntuu, että sitä vähän harmittaa ja ehkä nolottaakin koko juttu ja koittaa paikata sitä.

Oon ristiriitaisissa ja aika sekavissa tunnelmissa. Ymmärsin, ettei sillä ole mitään kiinnostusta eikä tunteita mua kohtaan, tai näin se mulle (itselleen) ainakin yritti väittää. Nyt en enää tiedä, kun ei sen käytös oo välinpitämätöntäkään.  Kerran kyselin yhtä miestä, kun ei oo näkynyt että mitähä sille mahtaa kuulua ja onko kukaan nähnyt. Tummasilmä ei yleensä koskaan kysele mitään epäolennaisuuksia eikä sivuseikkoja, niin tästäpä se tivasi multa, että miksi sitä kysyn. Teki mieli sanoa, että "mitäs se sulle kuuluu, ootko mustasukkanen?" Selitin kuitenkin, että sitä vaan alkaa miettiä, kun ei näy vähään aikaan. (En kertonut, että aion kysyä sitä keilausporukkaamme.) Liekö ollut vähä mustasukkanen, mene ja tiedä. Onhan tämä mies ihan potentiaalinen näin äkikseltään, tosin en siitä kovin paljoa tiedäkään. Pari vuotta vanhempi mua, tai meitä.

Eihän tässä nyt mitään hääkelloja aleta soitella, kai joku toinen olisi jo unohtanut koko tyypin. Minä oon kai hölmö, elättelen toiveita ja koitan antaa anteeksi. Elämä on lyhyt, enkä minä halua kerätä kaunaa enempää kannettavakseni. Kyllä se taitaa tietää, missä on toiminu väärin. Ja minä kun menin sille kertomaan, että oon minä pitänyt siitä, kun se asioita tivasi, niin eihän se nyt voi olla vaikuttamatta asioihin. Ellei nyt ihan paatunut ole. Musta tuntuu, että se on jotenkin rauhottunu ja muutenkin rennompaa ollut.  Kai sitä joskus täytyy puhdistaa ilmaa ja selvitellä asioita, vaikka aika rajua kieltämättä olikin. Ei tuollaista vitsailua olisi siedetty aiemmin edes, kumpikaan, herkkänahkaisina ihmisinä. Mutta tähän mulla nyt lienee tyytyminen. Välillä kyllä mietin, että toivoisko se mun ehkä tekevän jotain aloitetta, jos ei ite uskalla/kykene. Mutta mitenpä minäkään uskaltaisin, kun se itse jo mut hätisti niin kovasti pois...
 
 
 
 
 
 
 
 

 

maanantai 19. joulukuuta 2016

Hutunkeittoa

En tiedä, pitäisikö mun lukea jotain rivien välistä tuon miehen viesteistä. Luin vaan niin, että hän inhoaa minua eikä halua nähdäkään. Haluaa etäisyyttä. Kuitenkin sanoo, että on tykännyt minusta. Mitä minä osaisin noista lukea, mikä on totta ja mikä ei. Tällä hetkellä en taida haluta kuulla mitään, en tietää mitään, sattuu ihan liikaa. Väitti, että minä oon ollut se, joka haluaa jotain enemmän, ihan kuin olisi nyt yhtäkkiä tajunnut asian. Että hän ei koskaan oo  antanut mitään vinkkejä, on pyrkinyt musta eroon alusta asti, ollut vain kohtelias ja ystävällinen. Oli vihainen tuostakin.Vaikka se ite on ollut se, joka on joka käänteessä lopulta tupannut seuraan ym., en minäkään nyt ihan mitä vaan kuvittele tässä.  Eipä täällä kukaan nykyaikana tahtomattaan oo parisuhteeseen joutunu...aika heikko syy paeta ja vältellä.  Ja minä aloin jo lämmetä koko tyypille, aikani epäiltyäni. Nyt oon vaan syvästi loukkaantunu ja nolo. Maanrakoon syyllistetty.

En tiedä missä kohtaa meni vikaan, koska en minä oo ollut tyrkky ainakaan. Tosin nythän se varta vasten kieltää kaiken mitä selkeästi oli, hänen puoleltaan. Ajoi mut pois tosi tylysti, kaikin voimin ja vihaisesti. Käyttäytyi kylmästi ja loukkaavastikin jo jonkun  aikaa, ja minä olin typerä hämmentynyt enkä ymmärtänyt miksi. En ymmärtänyt ottaa etäisyyttä samalla lailla, mietin vain että mitä oon tehnyt tai johtuuko se musta. Koitin saada selvyyttä ja kaikki meni vain pahemmaksi. Se kuvitteli jotenkin hämärästi mun tajuavan käytöksestä heti alussa, että haluaa olla etäällä ja hermostui mulle, kun en tajunnut. Kaikki muutkin kuulemma tajuaa jostakin katseista ym. ettei kiinnosta. Mitä minä voin tajuta, kun itse on välillä ns. tyrkky ja seuraavaksi kylmä ja torjuva, tyly. Ensin pyytää ja kutsuu jonnekin ja kohta on kylmä kuin jääkaappi eikä oo huomaavinaan.Plus tähän vielä mun omat tunteet, niin onhan siinä soppaa kerrakseen. Eikä mua ylipäätään kiinnosta arvailla ihmisten käytöksestä/ilmeistä hirveästi mitään eikä pohtia sitä. Sanokoon jos on sanottavaa. En edes osaa lukea ilmeitä oikein mitenkään. Miksi ei pysynyt poissa kokonaan, jos ei kerran halunnut yhtään mitään. Sillä on ollut mahdollisuutensa pysytellä erossa ja kaukana. Nyt  se tuntui syyttävän mua siitäkin, ettei oo onnistunut pysyttelemään tarpeeksi kaukana.

Se on tainnut leikkiä mun kanssani vain jotain kummaa leikkiä. Aika julmaakin ja itsekästä.  Tuntuu, että mun maailmastani, sydämestäni on sammunu valo ja jäin yksin kylmään. Sattuu ihan helvetisti ja syvältä. En tiedä aikooko se palata vai loppuko tämä oikeasti tähän. Haluaisinko edes palaavan lopulta. Jos palaa, niin lähteekö taas kohta. Kaatuiko tämäkin siihen, mitä minä oon. En osaa korjata tätä. Tämä on vaan yhtäkkiä vyöryny hallitsemattomasti ja paisunu joksikin josta en saa otetta, en ymmärrä mitä tapahtui, tapahtuu.  Ehkä se on nyt lopulta valinnut polkunsa enkä minä kuulu sille. Se on päättänyt, ettei meistä tule ystäviä, tuntuu, että joutuu suorastaan taistella sitä vastaan olemalla tyly ja paskamainen,  lähestulkoon mulkku. Taisi tietää, millä satuttaa mua kaikista pahiten. Oon aatellut että oon sille peili ja se mulle, eikä se tunnu kestävän katsoa "itseään", vaan pakenee. Se haluais kai hajottaa kaiken mitä oli. Mitä on. Sabotoida sen mitä voisi tulla. Mutta en minä sen käytöstä siltikään ymmärrä, mitä kaikkea sen taustalla on. Kunpa puhuttaisi asioista niiden oikeilla nimillä. Mutta sitten siitä saattaisi tulla ystävyyttä...

Tuntui kurjalta kuulla olevansakin yhtäkkiä joku, jota pitää vältellä. Joku "sotku" hänen elämässään ja ahdistelija.   Ehkä minä oonkin sotku, kaikkien elämässä. Kuinkahan paljon mun pitäisi vielä tässä elämässä muuttua, että asiat onnistuis. Kun kaikki, ihan kaikki kuulostaa olevan minun syytäni. Ajattelin, että en yhenkään miehen perään kyllä itke enää, mutta ei se niin mennyt... Olisi varmaan pitänyt ymmärtää lähteä itse karkuun hyvän sään aikana, kun se alkoi käyttäytyä noin, kuin mua ei oliskaan. Annoin satuttaa itseäni liian monta kertaa. Annetaanpa sitten sitä etäisyyttä, niin paljon kuin suinkin sielu sietää.

Hyvää joulua vaan taas mulle. Haluaisin uskoa, ettei sen aikeet olleet niin pahat mitä tulkitsin.