Tähdenlentoa.

Tehtiin torstaina päivätoiminnassa viimeinkin niitä "lasipurkkikehyksiä". Pyysin yhtä ihmistä silittämään lakanan pöytäliinaksi niiden alle pöydälle, niin kommenttina oli: "Tuu sitten neuvomaan ja neuvo kunnolla kerrankin". No kiitos vain. Huoh. Kai oon sitten niin huono ohjaaja kuin ajattelinkin olevani. Tosin minähän oon itsekin vain kuntoutuja enkä mikään ammattilainen, eikä tällä ihmisellä ainakaan ole kyllä varaa sanoa yhtään mitään toisten taidoista ja kyvyistä. Peiliin voisi katsoa. Eikä kyllä tullut mieleenkään että siinäkin asiassa pitää neuvoa.

Sitä ajattelee saavansa tilaisuuksia näyttää mihin pystyy, ja että onkin ihan hyvä jossakin. Että ihmiset huomaisi minunkin olevan ihan hyvä ja kelvollinen tyyppi.  Koskaan en onnistu. Ehkä on aika lopettaa tuon odottaminen, en koskaan ole tarpeeksi hyvä. Mutta siitä purkkiasetelmasta tuli hieno. Talvisia kuvia niihin leikeltiin kalentereista ja kirjaston poistamista luontokirjoista ja porukka tuntui olevan ihan innolla mukana, sitä yhtä kitisijää lukuunottamatta. Ja erästä toista, joka haluaisi tehdä kuten itse haluaa mutta pidin pääni.

Terapiassa perjantaina jouduin puhumaan muurista toisten ihmisten ja itseni välillä. Oli hirvittävän rankkaa. Lopuksi tuntui, että oon jossakin putkessa enkä voi /uskalla/halua katsoa mitä ympärilläni on ja teki mieli mennä vain nurkkaan piiloon. Huonekin näytti niin valoisalle, kirkkaalle, jotenkin liian pelottavalle ja todelliselle ettei sitäkään voinut katsoa. Kotimatkalla mietin mitä havaitsen ympärilläni, ja huomasin, että kaikkialla on jotain pelottavaa. Ihmisiä, ja ihmiset voi tehdä mitä vain milloin vain.  Taisin katsoa/ajatella elämää liikaa ilman sitä suojamuuria. Illalla kotona teki mieleni itkeä, huutaa, kiroilla ja potkia sitä suojamuuria palasiksi, että ihminen voisi tulla lähelle ja saisin sen mitä kaipaan ja tarvitsen. Mutta ei se tapahdu niin. Aloin rakentaa sitä suojakseni satuttavilta ihmisiltä ympärilläni jo lapsena ja siitä on tullut melko vahva. Nyt siitä on lähinnä haittaa, en halua menettää kaikkia ihmisiä elämästäni. Tänä iltana huomasin unelmoivani siitä, että voisin elää pelotta ja onnellisempana, en yksinäisenä ja sydän avoimempana toisille.

Huomenna olisi mentävä työtoimintaan, jotenkin hankalalle tuntuu ja hermostuttaa. Tosin eipä ole ensimmäinen kerta. Uuttahan tuo toiminta vielä on, ja tuntuu etten osaa yhtään mitään. Tosin siinä on taas tulossa joitain muutoksia, joista kerron lisää kunhan tiedän varmasti jotain. Viime maanantain olin flunssassa kotona, edellisen viikonlopunkin eikä tuo tukkoisuus ole kovin paljoa hellittänyt. Kurkku ei sentään ole kipeä enää.

Tämä olkoon tähdenlentoni.