Viime viikon torstaina tuleva "terapeuttini" (ainakin teoriassa), psyk.sairaanhoitaja, alkoi kysellä että nähtäiskö joskus, vaikka maanantaina. Ajattelin, että mitä vittua, minä en sun takias tule mihinkään. Ei mulla oo sulle mitään asiaa, en edes halua sua elämääni tämän enempää. Aikoi soittaa maanantaina, no älä soittele. Sanoin, että seuraavana torstaina voisi, kun muutenkin oon tulossa päivätoimintaan. Eilen sitten kävin juttelemassa ja se tönki sitä terapian loppumisasiaa taas. En ole valmis puhumaan siitä, se meni sitten itkemiseksi ja ahdistukseksi, joka ei nyt sitten ota loppuakseen. Sanoi senkin, että koska mun mieliala on laskenut, (mihin sitä verrataan?) niin olisi ihan mahdollista saada lääkitys. Se taas kuulosti sille, että mun on pakko aloittaa se ja tunnen valtavaa syyllisyyttä, koska en tahdo. En tahdo aloittaa vuosia kestävää kokeilu/testausrumbaa uudestaan. En halua menettää tunteitani, kykyä tuntemiseen kun olen sen viimeinkin löytänyt. Miksei mua kuulla, miksi mun pitää tätä asiaa taas yrittää perustella ja selitellä. Mulla on surullinen, vihainen ja paha mieli ihan syystä, mutta kun sen ilmaisen, aletaan puhua lääkityksestä. Raivostuttaa. "Oot ajatellu käydä tämän läpi ilman lääkitystä?" Niin kauan kuin mulla on tunteita, niin kauan on jotain mitä toivoa. Jos olisi lääkitys, en osaisi kaivata mitään muutosta. Olisin vain tasaisen tyytymätön mutta mitään muutosta ei tulisi, kun ei mikään häiritse tarpeeksi. Auttaahan ne sietämään hankalaa tilannetta, mutta ei muuttamaan sitä. Tämä on minun kokemukseni mielialalääkkeistä.
Eilen siellä päivätoiminnassa oli koulumuisteluita aamupäivällä, tosi hyvä homma tämmöiselle ahdistuneelle ja kouluajoista traumatisoituneelle ja muuten herkässä tilassa olevalle. Ja kuinka ollakaan, iltapäivällä oli sitten tämän saman hoitajan keskusteluryhmä, jossa oli aiheena koulukiusaaminen. Kehtasi vielä kysyä, että "mikä sua itkettää, onko ollut huono päivä". Voi vittujen kevät, ihan syystä minä oon siellä psykoterapiassa ravannut ja juuri noiden asioiden takia, mitä on koko päivä kaiveltu. Se ei tiedä musta mitään,se kyselee ja kaivelee enkä jaksaisi enää näitä asioita alkaa selittää ja vatvoa, enkä varsinkaan tuolle ihmiselle. Varsinkaan kun ei ne tuolla käsittelyllä miksikään muutu. En aina edes ymmärrä mitä se ihminen tarkoittaa ja tuntuu ettei se ymmärrä mitä yritän sanoa. Kaiken lisäksi se oli sopinut jotain palaveria sinne työtoimintapaikkaan niiden pomojen kanssa multa kysymättä, mulle ilmoittamatta vaan sairastuin enkä mennyt silloin. Se olisi sitten ollut siellä yllättäen vastassa ja olisin ahdistunut taas kuoliaaksi. Minä en kykene tuollaisiin palavereihin, missä täysin tuntemattomat ihmiset istuu, tuijottaa ja odottaa mun avautuvan ja ruotii sitten mun asioitani. Mun tekisi mieleni sanoa sille, että ÄLÄ TUNGE, saatana, koko ajan. Ei meille taida syntyä tarpeeksi luottamuksellista suhdetta.
Haluaisin jotain normaalia ja tervettä elämääni. Luulin olevani niin uupunut ja masentunut, etten jaksa ihmisten ainaisia ongelmia ja oireilua. Se taisi sittenkin olla kyllästymistä ja tervettä. Oon murjottanut sata vuotta. Kaipaan hauskoja ihmisiä, naurua elämääni koska olen senkin löytänyt. Ihmisiä jotka saa hymyilemään. Rentoa olemista, ilman minuuttiaikatauluja. Olisi aikaa ja tilaa höpöttää eikä tarvitsisi tehdä mitään. Voisi hengittää eikä jännittää ja hermoilla.
Fiksu tekeminen pitäisi mua kasassa, mutta en tiedä mistä sitä löytäisin. Joka puolella tuntuu olevan tiiliseinä vastassa, mihin vain käännyn. Pelkään, etten löydä vastauksia, pelkään, etten selviä ilman terapeuttiani. Tahtoisin tehdä täyskäännöksen johonkin suuntaan ja unohtaa nuo kaikki mielenterveysjutut. Mua ei vain tunnuta kaipaavan eikä kelpuuteta mihinkään. Ei seurusteluun, ei haluttu treffeille edes, en kursseille, ei tuohon työtoimintaankaan. Ei kaveriksi, ystäväksi. No olisihan jotkut suomeksi sanoen panneet, jos oisin suostunut, vaan eipä siitä sen enempää olisi tullut. Enkä minä ole sellainen. Niin halpa.
Minä oon nyt yrittänyt tarpeeksi, saisinko olla hetken rauhassa? Haluan minäkin sanoa EI. Työpaikassa alkoi olla sellainen olo, että olen mitätön ja turha, vähäpätöinen. "Ei Varpuk tarvitse ohjausta." Joo, eihän Varpuk tarvitse mitään. Koskaan. Ei materiaalejakaan tarvitse sille hankkia. Ei se tarvitse myöskään järkevää tekemistä, ei muiden ihmisten seuraa. Sille on ihan sama mitä se tekee ja missä on. Olen vihainen ja pettynyt. Ei kukaan varmaan haluakaan mun löytävän mitään vaikka niin sanovat. Ei se kiinnosta.
Miten pystysin luottamaan siihen, että nämä toiveet ja tuntemukset on mun omia ja totta, ja että minulla on oikeus näihin? Miten uskallan tehdä päätöksiä noiden mukaan? Ehkä ahdistus johtui pelon ja huolen lisäksi siitä, että tunsin joutuvani tekemään vastoin omaa tahtoani ja sitä mitä oikeasti haluan ja kaipaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti