Tunteet on olleet todella pinnassa viime viikot. Oon miettinyt lähtöä, muuttoa, uutta alkua, jota en kuitenkaan kunnolla uskalla ajatella. Luopunut tavaroista ja muistoista. Haikeaa, surullista, odottavaa, hyvin, hyvin varovaisen toiveikasta aikaa. Samalla melko raskastakin aikaa.
Ihmettelen, miten viimeinkin löysin ihmisiä, jotka puhuu mun kanssani samaa kieltä. Joiden kanssa ei tarvitse kerrata omaa surkeaa elämäänsä. Jotka eivät jaa neuvojaan eivätkä sääli. En milloinkaan oo tuntenut olevani näin hyväksytty, näin yhtä, syvässä yhteydessä jonkun toisen ihmisen kanssa, tietäen että on lupa olla minä, meillä on lupa olla me ja halutaan olla me. Näin täynnä välittämistä. Iloakin, naurua, jopa riemua, tosin yhtäaikaa myös surua ja huolta toisen ihmisen takia. Menettämisen pelkoa, hylätyksi tulemisen pelkoa, riittämättömyyden tunnetta, silti niin paljon hyviäkin hetkiä. On vaikea uskoa tuota ollenkaan todeksi.
En haluaisi vaihtaa mitään noista pois, siihen mitä oli joskus, tunteetonta ja ankaraa elämää. Ei sitä voinut edes kutsua elämäksi.
Toki on jo ehitty sanoa, että ei kannattaisi olla noiden vertaisteni kanssa, koska ne on niin masentuneita yms. vaan ihmisten, joiden kanssa koen, että pitäisi olla jatkuvasti jotain muuta. Vähintäänkin työssäkäyvä, tai jopa äiti, sosiaalisempi tai jotenkin muuten parempi ihminen.
Saanko minä olla onnellinen tästä?
Oi, ole onnellinen! Se mahdollinen menettäminen ja hylätyksi tuleminen ei siitä yhtään kummene, vaikka niitä pelkäisi etukäteen. Itse miettinyt omaa himmailuani rakastamisessa ja onnellisuudessa, ja tullut tulokseen että on siihen lupa. Ja oikeastaan velvollisuuskin, kun elämä muuten on mitä on. Luopumisen tuska ei siitä enene eikä vähene.
VastaaPoistaOnhan siinä perää, että huonostivoivan ihmisen vierellä olija helposti sortuu samaan syöveriin, jos on siihen altis. Mutta muut tosiaankaan ei ymmärrä sitä, miksi huonostivoiva ei vain ota itseään niskasta kiinni. "Jos minä olisin eläkkeellä, tekisin sitä ja tätä, minä kyllä löytäisin mieleistä puuhaa ja mikset sinä tee kun voit..." Hah. En olisi eläkkeellä, jos pystyisin siihen. Kävisin töissä niin kuin OIKEAT ihmiset.
Sori taas puhun vain itsestäni... mutta ilahdutti tämä sinun teksti, hienoa että olet löytänyt ihmisiä, joiden kanssa voit olla oma ihana itsesi!
Mukava, kun ilahdutti. :)Hyvin sanottu tuo, että on velvollisuus. Onhan meillä, se on merkki oman elämänsä arvostamisesta. Joskus aikanaan sekin on kielletty.
Poista