Mulle tuli siitä viikonvaihteen vierailusta olo, että minä en ole mitään. Koitin olla iloinen siitä että olen edes ihastunut, ja siitä että ehkä mustaki joku voisi kiinnostua ja pitää toivoa yllä. No tämähän vierailu sitten repi kaiken maahan. Muistutettiin siitä miten eräillä on työtä ja perhettä ja oma koti, rakkautta. Mulla ei oo mitään. Oonko minä edes ihminen. Koita siinä sitten kertoa että joo no oon mäki tässä elämässä pärjänny, oon 34 v ja oon mä vähä ihastunu ja siihen se jääkin. Siinä on ainoa mitä mun elämässä on ja kohta seki kuihtuu. Ja minä oon opetellut jo lapsesta sietämään epämieluisia elämäntilanteita ja sopeutumaan niihin niin ettei mun tartte vaivautua edes muuttamaan niitä. Eihän mun tartte saada mitään ikinä, mä sopeudun aina, kun en minä ole sen hyvän arvoinen edes. Se kaikki hyvä on varattu muille, kuten mun veljille. Sitä tyytyy aina niin vähään, vaikka haluaisi paljon enemmän. Kun ei koskaan oo saanut olla oma itsensä, eikä haluta sitä mitä haluaa. Aina joku on mitätöiny kaiken.

Mä pelkään sitä torjuntaa nyt niin paljon, että en voi kirjoittaa edes tänne enempää.