Pääsin Tummasilmän kanssa jonkinlaiseen keskusteluun tässä vähän aikaa sitten. Pahotin mieleni sen sanomisesta taas, ja kun otin sen puheeksi, niin sitten se kaikki purkautui, mitä oon miettiny koko talven. Sanoin, miten loukkaavaa ja satuttavaa sen käytös on ollut. Etten minä oo mikään esine, vaan mullakin on tunteeni.
Ajattelin voivani unohtaa asian ja antavani anteeksi. En osaa, en pysty. Syytökset satuttaa aivan liikaa. Voiko rikottua sydäntä antaa anteeksi? Tarvitseeko? Pitääkö kaikki voida antaa anteeksi, etenkään kun vastapuoli ei osoita minkäänlaista katumusta, ei ainakaan myönnä sitä. Nyt on taas menossa jonkunasteinen mykkäkoulu enkä ymmärrä taaskaan mitään. Siinä mykkäkoulussa mua ei taas ole olemassakaan, ei nähdä, ei kuulla. Miten helvetin vaikeaa voi olla sanoa, näyttää edes joistakin tunteistaan jotain. Sanoa, mitä hittoa oikein haluaa vai haluaako mitään. Sanoa, ettei tarkoittanut satuttaa, jos ei kerran oikeasti tarkoittanut. Tuntui vaan odottavan, että automaattisesti vaan annan anteeksi ja unohdan, itsensä tulematta vastaan edes puoliväliin. Mun mielestäni saisi tulla vastaan perille asti, niin tälle asialle voisi laittaa pisteen. Saisi olla Mies. Kun eihän se nyt riitä, että mies vain ajattelee mielessään asian olevan selvä, kun minä en oiken edes ymmärrä, mitä mun halutaan antavan anteeksi. Alan olla tosi väsynyt tähän, kun ei se tajua. Tuskin edes miettii. Sanoin sille kuohuksissani, että voi itse mennä vuorostaan miettimään puoleksi vuodeksi, mitä on tehnyt väärin. Kuulemma hän ei sitä voi tehdä enkä minä pysty antamaan hänelle anteeksi. Oikeasti ei ole edes yrittänyt saada anteeksi. Itse loukkasi mua kaikella mahdollisella mitä vain keksi. Syytti kaikesta. Nyt en voi millään tietää milloin se tarkoittaa mitä sanoo ja milloin ei. Ei voi antaa anteeksi, jos kärsii.
Meillä on yksi musiikkiryhmä, missä jokanen saa ehottaa mielimusiikkiaan kuultavaksi. Ajattelin koko miehestä jo, että menköön. Sitten se tuli sinne ryhmään ja ehdotti kappaletta Pieni ja hento ote. Siinä on niin paljon puhuvat sanat ja tunnetta, enkä voinut olla miettimättä, että oliko tarkoitus kertoa jotakin tuolla. Mutta se mies, jonka minä reilu vuosi sitten tapasin, ei ollut noin paskamainen. Ei käyttäytynyt kuin joku mulkku. Se mies oli mukava ja ajatteleva, ja minä pidin siitä tosi paljon. Se pääsi tosi lähelle mun sydäntäni.
Oon joutunut ajautunut viettämään aikaa yhden toisen miehen kanssa, tai oikeastaan se itse alkoi mua jututtaa tässä kevättalvella ja hieroa enempi tuttavuutta. Viime kesänä juteltiin joskus joku sana ohimennen. Sama mies, josta Tummasilmä uteli aiemmin, että miksi sitä kyselen. Kivan tuntunen mies, rauhallinen ja huumorintajunen, ehkä vähän ujohko. Semmonen isossa porukassa hiljanen sivustaseuraaja, niinkun minäkin. Mutta pikkusen herkkänahkanen sekin. Mun suustani tulee vaan sammakoita ja sitten loukkaannutaan. Lieneeköhän jo tuhoontuomittu juttu, ennekuin mitään edes on alkanut... enhän minä voi sellanen olla, jonka suusta ei pääse yhtään sammakkoa, jonka pitää punnita ja harkita jokainen sanansa. Toistaseksi se kuitenkin tuntuu mun seurassa viihtyvän ja huomioi. En haluaisi rohkaista sitä liikaa, kun tuon toisen kanssa on kaikki näin epäselvää. En haluaisi että ketään sattuu.
Tällä miehellä on sellanen katse, joka tuntuu lukevan kuin avointa kirjaa. Yhtä aikaa pelottavaa ja kiehtovaa. Niin kuin se näkis liikaa, näkis kaiken ja katsoo aina jotenkin tosi avoimesti suoraan silmiin.
Kiinnostavia miehiä olis kyllä, mutta joku aina haraa vastaan jossakin. Itestäni mietin, että en ehkä osaa antaa oikeanlaisia signaaleja, mut voidaan tulkita väärinkin. En osaa näyttää omaa kiinnostustani enkä rohkaista lähestymään ja jotkut miehetkin on ujoja tai epävarmoja. Joku puoli minussa taitaa haluta kieltää kiinnostuksen ja kaipuun. En vieläkään haluaisi tarvita ketään, olla tarvitseva ja kaipaava. Pelkään pettymystä, sitä, että jää taas yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti