Yksi ääliö äijä siihen yritti kanssa ängetä, ja alkoi irvimään sille siskon miehelle, miten oon koppava ja öllötän vaan enkä puhu mitään. No kiitti vitusti, sepäs piristi. Käskin sen olla hiljaa. Sehän sitten vähän suutahti "älä öllötä!" Mitäs helvettiä tuo sille kuuluu, voisi herra apina itse ottaa kerrankin mallia ja olla vähän vähemmän äänessä. Sen tyypin jutuissa ei ole kertakaikkiaan mitään tasoa. Teki mieleni sanoa, että ehkä se johtuu sinusta mutta jäi sanomatta.
Mutta itseenihän minä siitä otin, tietenkin, kun muutenkin on epävarma olo. Ihan kuin oma isäni olisi haukkunut ja lytännyt mua siinä. Ajattelin, että lähdenpä kotiin samantien, mutta sitten tuo ajatus olisi saanut liikaa sijaa. Ajattelin, että jos tilalle saisin jotain muuta enkä menisikään kotiin märehtimään tuota heti. Se olisikin pilannut kaiken enkä olisi saanut mitään hyvää.
Ei se ilta nyt ihan katastrofi ollut siltikään, pääsin ja pystyin pikkuhiljaa juttelemaan normaalien ihmisten kanssa ja kelpasin seuraan, jopa mullekin juteltiin. Koska en lähtenyt kotiin vaikka teki mieli. Sehän mulla oli se ajatuskin, miksi lähdin, oikeastaan muulla ei loppujen lopuksi ollut paljoa väliä. Olisin ehkä ollut pidempäänkin, mutta tuo paikka on niin pieni ja meteli alkoi nousta humalatilan ja karaoken mukana niin että päähän koski. Oon tykännyt enemmän käydä tuolla toisessa, isommassa paikassa, vaan siellä ei ollut ketään. Siellä mahtuisi tanssimaankin...Tulin sitten kotiin itkemään oloani silti. Omaa epätoivoani ja huonommuuttani. Häpeää. Mutta minä oon tämmöinen, en muutu miksikään. Minun on vaikea saada suutani auki vähänkin suuremmassa porukassa, vetäydyn ennemmin vähän sivuun ja annan toisten "johtaa". Varsinkin vieraiden kesken. Kahden kesken saatan puhua paljonkin. Mutta en saa sellaisia tilaisuuksia, löytää ihmisiä joiden kanssa jutella sitten pienemmässä porukassa. Kai ihmiset oikeasti ajatteleekin mun olevan ylpeä ja koppava, jännitänkin niin en oikein osaa hymyilläkään. Tuolla on niin "tarjottimella" koko ajan, etten voi rentoutua. Siellä isommassa paikassa on vähän enempi jotain "nurkkaa" ja on päässyt vaikka tanssilattialle pakoon eikä muutenkaan ole ollut oloa että joku tuijottaa.
Itsetunto tuntuu olevan ihan romuna ja elämä täysin jumissa, solmussa. En kestä enää yhtään pettymystä enkä halua enää yrittää mitään. Mietin, missä on "mun" ihmiset, missä mun kaverit, keiden kanssa voisi olla oma itsensä? Välillä tuntuu, että pelkkä läsnäolonikin on toisille liikaa. Miten silloin ollaan iloinen ja hymyilevä? Oon alkanut mennä alamäkeä, enkä pahemmin edes jarruttele. Jotenkin mennyt loppukin usko tähän elämään, väsynyt ainaiseen vastatuuleen kulkemiseen. En saa asioita menemään siihen suuntaan kuin tahtoisin. En ymmärrä, miten toiset ihmiset selviää elämässään, miten ne on päässeet sinne missä haluavat olla.
