sunnuntai 13. elokuuta 2017

Varo mitä toivot?

Joskus kun olin ite epävarmempi, ajattelin ja toivoin, että tapaisin miehen jonka kanssa voisi pitää vaan kädestä vaikka koko ensimmäisen vuoden. Edetä siis tosi hitaasti. Nyt mulla taitaa olla sellainen elämässäni eikä se nyt tunnukaan kovin hyvältä. Oon kärsimätön ja tahtoisin edetä. Kaipaisin jotakin fyysistä kosketusta, edes jotain. Vaikka taitaakin olla niin, että tässä opetellaan vasta puhumaan toisillemme ja kaikki on vielä aika ujoa ja varovaista. Sitkeästi tämä mies on mukana ollu koko kesän ja keväästäkin, vaikka näki siellä mökkeillessäkin musta takuulla kaikki huonoimmat puolet. Kaikki väsymykset ja kiukuttelut, puolin ja toisin kyllä. Toki tuossa on ollut tosi kauan sitä teerenpeliä ja letistä kiskomista, ja se nousee tietyssä porukassa ja tilanteessa esiin välillä vieläkin. Ihme ilmiö sekin, kun se vaan alkaa eikä sitä ajattele. Onkohan tämä loppujen lopuksi edes kauhean hidasta etenemistä, itestä tuntuu vaan siltä. Ja nykyäänhän pitäisi eka tapaamisesta olla jo petipuuhissa, siihen nähden onkin varmasti etananvauhtia.

 Oon saanut sen ulos viettämään aikaa jopa ihan kaksinkin. Tuonne jälkimmäiseen se olisi voinut ihan hyvin ottaa tekosyyn huonosta säästä ja jättää tulematta mutta tuli kuitenkin. Yhtenä iltana notkuttiin ja pyöräiltiin siellä sun täällä pitkin kaupunkia, ihmeteltiin ja kateltiin, syötiin jäätelöä ja oli tosi mukavaa. Kuuntelin juttuja matkoilta, missä tämä mies on käynyt ja juteltiin loppukesän tapahtumista. Taustalla soi joltakin terassilta livemusiikki. Kummallakaan ei ollut kiire pois, kerrankin. Pystyin olemaan itsevarmempi, rennompi ja keksimään sanottavaa, kun tiesin varautua tapaamiseen. Ehkä sekin koki samoin. Muulloin ne on ollut aika sattumanvaraisia tapaamisia enkä oo kokenut voivani olla täysin oma itseni niissä enkä parhaimmillani.

Mietin, että voisinko tehdä jotakin toisin itse ja rohkaista. Kun oon huono ilmaisemaan itseäni itsekin ja tunteitani. Vai annanko vaan tilaa ja aikaa. Yritin murtaa jäätä ja tarjosin sille hartiahierontaa tässä, kun en kyennyt katella kiemurtelua ja tuskailua kipeiden hartioiden kanssa. Kai yritin viestiä sitäkin, että on ihan ok tulla lähemmäksi. Etten minäkään siitä kosketuksesta taitaisi rikki enää mennä. Ei se pannut sitä pahakseen ollenkaan, vaikken mikään hieroja ookaan. Tunsin kyllä olleeni aika tungetteleva silti. Koen, ettei mulla olisi oikeutta mennä ketään noin lähelle, iholle. Lapsen ajattelua, tiedän. Aika etäällä tuo mies pysyttelee fyysisesti, hetkittäin käy lähellä joskus. Oikeastaan muakin vähän pelottaa olla ihan lähellä toista, koska tuossa on se joku vetovoima. Mitä sillekin sitten tehdä ja olisiko se tungettelevaa. Tekee mieli aina vetäytyä jotenkin pois enkä halua tunkeakaan. Tämäkin vähä läheisyys on alkanut siitä, kun tuo mies pyysi aiemmin kesällä auttamaan takkinsa kanssa, kun toinen käsi oli kipsissä. En ehkä olisi uskaltanut tehdä tätä elettä ilman sitä, tarvitsin siltä tuon rohkaisun. Onkin jännää nyt seurata, mihin tämä askel vie. Oon samalla tässä kuin tutkimusmatkalla, varovaisen toiveikkaalla sellaisella. Mutta ehkä mussa onkin itsessäni se este ettei toinen pääse lähemmäs?

En kyllä oo varma, onko tämä mies kaiken odottamisen arvoinen. Tällä hetkellä ainakin väsyttää ja uskonpuute vaivaa. Oon sydän syrjälläni, että se pelästyy jotain ja perääntyy vielä. Välillä ajattelen, että perääntyisin itsekin. En osaa elää sen vertaa hetkessä, etten miettisi kaikkia kauhuskenaarioita ja pyörittelisi niitä päässäni. On niin vaikea ajatella, että asiat voisi mennä hyvinkin.

En uskalla antaa tälle miehelle bloginimeä, liekö taikauskoa tai jotain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti